Supernatural (Seasons 1-6)

Genre: drama, horror, action/adventure, thriller, black comedy

Luoja: Eric Kripke

Pääosat: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Jim Beaver

Alkuperämaa: United States

Vastaava tuottaja: Eric Kripke, McG, David Nutter, Robert Singer, Kim Manners (2005-2009), Sera Gamble

Jaksoja: 149 (jatkuu edelleen)

Kesto: 38-45 min.

Huom! Älä edessä on juonipaljastuksia, älä siis lue ellet halua tietää mitään sarjan kuudesta ensimmäisestä kaudesta.

Season 1

”This book. This is Dad's single most valuable possession. Everything he knows about every evil thing is in here. And he's passed it on to us. I think he wants us to pick up where he left off, you know, saving people, hunting things. The family business.”

- Dean Winchester, Wendigo

Supernaturalin ensimmäistä tuotantokautta alettiin näyttää Yhdysvalloissa syyskuussa 2005 ja Suomessa vajaata vuotta myöhemmin elokuussa 2006. Olen aina ollut kiinnostunut itseni säikyttelystä kuoliaaksi ja yliluonnollisista ilmiöistä, joten jo pelkän trailerin katsottuani tiesin, että tuota sarjaa on pakko alkaa seuraamaan. Eihän sitä pettymään joutunut, sarja oli katsomisen arvoinen niin hahmojensa, lähtökohtiensa kuin kauhunsakin puolesta. Lisäksi sarjassa ei ollut kauhuleffoille tyypillistä ylilyöntiä loppua kohden vaan jaksot säilyttivät tasonsa ja otteensa aina viime minuuteille asti. Yleensä viime hetket latistavat kauhuleffojen kokonaisuuden, mutta Supernaturalin pelottavimpien jaksojen jälkeen kylmää vielä 22-vuotiaanakin saati sitten 16-vuotiaana jolloin sarjan katsomisen aloitin.

Supernatural kertoo kahdesta veljeksestä Dean ja Sam Winchesteristä jotka etsivät isäänsä Johnia, joka metsästää veljesten äidin tappanutta demonia. Veljekset reissaavat halki Yhdysvaltojen pelastaen ihmisiä ja metsästäen yliluonnollisia otuksia. Näyttelijät Jensen Ackles ja Jared Padalecki tekevät loistavaa työtä ja ovat luoneet veljesten välille upean kemian. Veljesten luonteet ja näkemykset poikkeavat toisistaan eikä ristiriitatilanteilta vältytä, mutta pohjimmiltaan he ovat toisilleen kaikki kaikessa ja ainoat joihin voivat todella luottaa.

Sarja tarjoaa katsojalle niin tutumpia kuin vieraampiakin otuksia ja hirviöitä. Tutumpienkaan monsterien kohdalla katsoja ei kuitenkaan voi sanoa tietävänsä kaikkea etukäteen, sillä sarja antaa piutpaut muutamille kliseille tunnetuimpia yliluonnollisuuksia kohtaan. Yllätyksiä ja vertahyytäviä tilanteita ei siis puutu.

Ensimmäisellä kaudella jaksot ovat enimmäkseen itsenäisiä tarinoita ja varsinainen juoni pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta kauden loppupuolella. Kuten jo sanoin osa jaksoista on ihan älyttömän karmeita, erikoismaininnan ansaitsevat Pilot (Woman in White), Wendigo ja Bloody Mary, joista viimeksi mainittu on itselleni se suurin sydänkohtausriski. Varsinkin tuolloin 16-vuotiaana omistin jonkinasteisen peilikammon, eikä jakson voinut todellakaan sanoa tehneen pelolleni hyvää. Sweet Jesus, tunnustan että vielä edellisenkin katselukerran jälkeen oli hieman ahdistavaa mennä vessaan ja yrittää ulkoistaa mokomaa jaksoa pääkopasta. Sarjan kolme viimeistä jaksoa ovat myös loistavia; juoni ottaa reippaan askeleen eteenpäin ja jaksot ovat draamallisesti todellista herkkua, mutteivät kuitenkaan pelottavuudessaan yllä aiemmin mainittujen tasolle.

 
Loppuun vielä on pakko nostaa pari pikkuseikkaa joita henkilökohtaisesti sarjassa rakastan. Ensinnäkin Deanin upea musta amerikanrauta Chevrolet Impala vuosimallia ’67, jolla veljekset huristelevat halki Jenkkilän. Voi antaisin mitä vain jos saisin itsellenikin sellaisen auton. Toinen asia on sarjan musiikit, jotka ovat luultavasti paremmat kuin yhdessäkään toisessa sarjassa. Sarjan jaksot ovat nimittäin tulvillaan klassisen rockin isoimpia nimiä ja kappaleet uppoavat sarjaan kuin kuuma veitsi voihin. Sarjan jaksoissa kuullaan musiikkia mm. AC/DC:ltä, Black Sabbathilta, The Rolling Stonesilta, Def Leppardilta, Quiet Riotilta, Scorpionsilta, Kansasilta ja Blue Öyster Cultilta. Erityisesti kahdella ensimmäisellä kaudella joilla ollaan paljon enemmän tien päällä kuin myöhemmin sarjassa klassista rockia huudatetaan urakalla.

Season 2

”Now, Dean, they say you can’t protect your loved ones forever. Well, I say screw that - what else is family for?”

- Ellen Harvelle, Hunted

Koska veljekset onnistuivat löytämään isänsä ensimmäisen kauden lopulla, toisella kaudella puhaltavat uudet tuulet veljesten yrittäessä selvittää syitä ja seurauksia Samin ja muiden tämän kaltaisten nuorten yliluonnollisille kyvyille. Yhdysvalloissa toinen kausi keräsi keskimäärin 3,14 miljoonaa katsojaa ja alhaisten katsojalukujen takia oli epävarmaa tehtäisiinkö sarjaan enää kolmatta kautta. Tuotantotiimin ja näyttelijöiden haalimat palkintoehdokkuudet ja –voitot kuitenkin tekivät kolmannen kauden mahdolliseksi, josta sitten lisää myöhemmin.

Ensimmäinen kausi päättyi aikamoiseen cliffhangeriin ja toinen kausi korkataan sairaalassa, jossa veljekset ja näiden isäukko paikkaavat auto-onnettomuudessa saamiaan haavoja kukin hieman erilaisella kriittisyysasteella. Ensimmäinen jakso on kerrassaan upea, se on kaunis, haikea ja surullinen, olisi ollut viimeisten minuuttien aikana nenäliinoille tarvetta.

Toinen kausi käsitteli todella paljon kuolemaa ja tuo seikka oli jollain tavoin läsnä lähes jokaisessa jaksossa ainakin ajatuksena. Okei, kyllähän ensimmäiselläkin kaudella joku sivuhenkilö kuoli joka jaksossa, mutta tällä kaudella asiaa käsiteltiin erilaisesta näkökulmasta ja paljon henkilökohtaisemmin hahmojen kannalta. Kaiken kaikkiaan kuolemaa käsiteltiin väistämättömänä ja pelottavana asiana, jota ei voisi paeta loputtomiin. Jaksoissa oli mukana läheisen kuoleman aiheuttamaa tuskaa ja sen yli pääsemisestä, pohdintaa siitä minkä puolesta olisi itse valmis kuolemaan ja milloin rakkaimpien on parempi antaa astua rajan yli. Kaiken kaikkiaan nuo piirteet lisäsivät ahdistusta, mutta tekivät tuottiksesta draamallisesti todella loistavan. Kuoleman lisäksi tuotantokaudella oli mukana paljon moraalisia kysymyksiä ja veljekset joutuivat kysymään itseltään, onko se mitä he tekevät oikein vai väärin.

Kakkoskausi ei ollut yhtä pelottava kuin ensimmäinen, mutta kauhujuttujen rinnalla kulkee aina vain synkempään suuntaan juoni, jota on piristetty loistavalla mustalla huumorilla ja parilla kepeämmällä jaksolla. Kauden avausjakson lisäksi suosikkijaksojani What is and what should never be sekä All hell breaks loose –jaksot, jotka (yllättäen) olivat kaikki vahvasti tunteisiin vetoavia, upeasti tehtyjä jaksoja. Playthings oli myös loistava jakso, mikäs sen pelottavampaa kuin vanhassa talossa, josta löytyy kokoelma tyhjäkasvoisia antiikkinukkeja, kummitteleva pikkutyttö?

 Toinen kausi ei pääty yhtä jysäyttävään cliffhangeriin kuin ensimmäinen kausi, mutta viimeinen jakso kuitenkin antaa syyn odottaa ja pelätä kolmatta kautta.

Season 3

”Family don’t end with blood, boy.”

- Bobby Singer, No Rest for the Wicked

Toinen kausi päättyi, kun Dean teki sopimuksen demonin kanssa palautteekseen Samin henkiin. Vastineeksi Dean joutui luopumaan omasta elämästään ja kolmas kausi keskittyy siihen viimeiseen vuoteen, joka Deanille jäi sopimuksen myötä. Siinä sivussa manaillaan muutamakymmenen demonia ja nähdään myös muita pimeydessä lymyäviä örriäisiä.

Kuolema on siis luonnollisesti jatkuvasti läsnä tälläkin tuotantokaudella. Kausi on koomisempi kuin kaksi aikaisempaa eikä yhtä pelottava, mutta se on myös paljon surullisempi ja ahdistavampi. Deanin aika hupenee jaksojen myötä ja jäljellä olevan ajan vähenemiseen viitataan jatkuvasti ja Sam yrittää epätoivoisesti löytää keinon auttaa veljeään. Asiaa ei auta yhtään se, että Dean yrittää suurimman osan ajasta padota kaiken pelon ja tuskan sisälleen ja esittää, ettei edessä odottava paikka Helvetissä pelota. Puheenaihe ajautuu joka jaksossa Deanin kohtaloon eikä tuollaiseen asiaan viitata mitenkään kepeästi vaan kohtauksissa on mukana runsaasti epätoivoa ja surua, joka siirtyy hahmojen kautta myös katsojaan. Hitto, en ole monenkaan tuotantokauden aikana itkenyt näin paljon suhteessa jaksojen määrään. Toisaalta sarjan musta huumori tarjosi vastapainoksi myös lukuisat naurut. Kolmas kausi säilyttää sarjan tason loistavana ja osittain jopa parantaa vahvemman pohjan luoneen juonenkulun ansiosta, joka on loistavassa suhteessa draamaa ja komediaa. On myös hyvä, ettei yliluonnollisten olentojen lahtausta olla kokonaan unohdettu vaan veljekset jatkavat leipätyötään kaiken muun rinnalla.

Kolmoskausi on lyhyempi kuin kaksi aikaisempaa sisältäen vain 16 jaksoa, siinä missä kahdella edellisellä kaudella jaksoja oli 22. Syynä oli tuohon aikaan valloillaan ollut käsikirjoittajien lakko, joka lyhensi useiden muidenkin sarjojen tuotantokausia tuolla kaudella. Jakso Ghostfacers oli ensimmäinen joka filmattiin lakon jälkeen ja lakkoa parodioidaan lyhyesti jakson alussa. Mitään ylivoimaista suosikkijaksoa kaudelta ei löydy, mutta mainitsemisen arvoisia ovat Bad Day at Black Rock ja Mystery Spot . Toki myös kauden päätösjakso No Rest for the Wicked on loistava ja koko tuotantokauden kestäneet odotukset lunastava. Tätä jaksoa on todella odottanut kauhulla koko kauden ajan, vaikka itse katsoinkin jaksot DVD:ltä jo ennen kuin niitä oltiin Suomessa näytetty joten en osaa sanoa millaista tuskaa oli edetä tätä tuotantokautta jakso per viikko vauhdilla.

Vaikka veljekset ovat yrittäneet kaikkea, ei Dean lopulta onnistu pakenemaan kohtaloon vaan kauden päätteeksi joutuu Helvettiin jättäen veljensä yksin kylmään maailmaan. Ensimmäisen kerran kun kauden katsoin olin järkyttynyt, sillä olin odottanut veljesten löytävän jonkin ratkaisun ennen loppua. Olin väärässä. Sitten heräsi kysymys; miten ihmeessä tästä saataisiin neljäs kausi? Miten ihmeessä ilman toista veljestä? Eihän Deania voinut enää pelastaa, eihän? Voisiko neljäs kausi olla hyvä?

Ja voi pojat ja tytöt, kyllä se voi.

Season 4

”I’m the one who gripped you tight and raised you from Perdition.”

- Castiel, Lazarus Rising

Neljäs kausi alkaa kun Dean kaivautuu ylös haudastaan. Eikä suinkaan mädäntyneenä tai muutenkaan zombimaisena, päin vatsoin kaikki arvet ovat poissa ja iho sileänä kuin vauvan pylly. Lukuun ottamatta polttomerkin kaltaista kädenjälkeä vasemmassa olkapäässä. Dean ei siis ole enää kuollut ja kun Samkaan ei ensijärkytyksen jälkeen tunnusta palauttaneensa veljeään maankamaralle minkäänlaisilla demonisopimuksilla on jäljellä vain yksi kysymys. Mikä olento voi olla niin mahtava, että voisi nostaa kuolleen pois Helvetin tulista?

Vastaus tähän pähkinään saadaan jo ensimmäisen jakson lopussa, kun estradille astelee Herran enkeli Castiel. Joku sarjaan perehtymätön saattoi juuri vetää mehut väärään kurkkuun, mutta ei se ole niin paha kuin miltä kuulostaa. Itse asiassa siipiveikkojen sotkeminen juonenkulun mukaan teki sarjasta entistäkin mielenkiintoisemman ja neljäs kausi on tähänastisista suosikkini. Sarjan pääteemat ovat Deanin paluussa ja siinä mitä luurankoja hänen kaapissaan kolisee Helvetin jäljiltä, Samin demoniverellä läträämisen myötä kehittyneissä yliluonnollisissa kyvyissä sekä Lilithin aikomuksessa palauttaa Lucifer maanpäälle, joka saisi aikaan maailmanlopun. Tuota ennen demonijoukkojen on kuitenkin murrettava 66 sinettiä, jonka niin Winchesterit yrittävät estää. Ei mitään paineita siis. Kuitenkin kauden loppupuolella käy ilmi, etteivät demonit ole ainoat jotka yrittävät laittaa kapuloita rattaisiin.

Palatkaamme hetkeksi vielä Castieliin, joka teki minuun jo ensiesiintymisellään suuren vaikutuksen ja josta tuli nopeasti minulle todella rakas hahmo. Castiel on soturi, joten taistelutilanteissa hän on vaarallinen, vahva ja rohkea, mutta toisaalta hahmo on myös hämmentynyt, viaton ja epävarma ja nuo kaikki piirteet yhdessä tekevät hahmosta mielettömän sympaattisen. Sellainen joka laitetaan pulloon takanreunalle ja sitten tökitään tikulla. Enkeli ei tietenkään tepastele maan päällä todellisessa hahmossaan vaan on ottanut käyttöönsä tavallisen ihmisen kehon, josta käytetään sanaa ’vessel’ (ihanina suomennoksina yleisimmin astia, mutta myös mm. kuori, ruumiillistuma, keho ja sokerina pohjalla laiva). Hahmoa näyttelee Misha Collins, jonka roolisuoritukseen ja uskomattoman sinisiin silmiin (fangirl!spam) ei voi olla rakastumatta.

Neljännellä kaudella on mittava määrä hyviä jaksoja. Toki mukaan mahtui muutama heikompikin jakso, mutta pääasiassa taso oli erinomaista myös ns. täytejaksoissa, joissa veljekset keskittyvät vain työhönsä eikä varsinainen juoni juurikaan etene. Sarjassa parodioidaan niin vanhoja kauhuleffoja kaikkine kliseineen kuin sarjan faneja aina slash-faneja myöten. Parhaista parhaat valitakseni annan kuitenkin erityismaininnat muutamille jaksoille. Heaven and Hell on jo kokonaisuudessaan upea jakso, jonka kruunaa lopetus, jossa Dean lopulta kertoo Samille Helvetistä ja se muuten sattuu niin päähenkilöihin kuin katsojaan. On the Head of a Pin on kauden ehdoton ykkössuosikki, koko jakso on niin suurta kidutusta niin hahmoille kuin katsojalle, ettei sitä voi muuta kuin angstata päänsä irti. Jakso on graafinen, ahdistava ja kaiken puolin hallaa sielulle, ettei tässä voi muuta kuin todeta itsensä masokistiksi. Viimeisen maininnan saa päätösjakso Lucifer Rising niin ikään synkkyyden ja ahdistavuuden nimissä. Lisäksi monet asiat kääntyvät tässä jaksossa päälaelleen eikä jakson loppumisen jälkeen voi muuta kuin jatkaa viidenteen kauteen.

Olen itse ylittänyt kauden nyt maasta taivaaseen, mutta monet sarjan vanhoista faneista eivät kuitenkaan pitäneet koko enkelitouhusta. Itsekin ensi kuulemalla suhtauduin siihen varauksella, mutta itseni kohdalla juonikuvio toimii. Onhan sarja mennyt aika pitkälle alkuperäisestä lähtökohdastaan, mutta omasta mielestäni sarja uudistui vain hyvällä tavalla.

Season 5

”In between jobs, Sam and Dean would sometimes get a day - sometimes a week, if they were lucky. They'd pass the time lining their pockets. Sam used to insist on honest work, but now he hustles pool, like his brother. They could go anywhere and do anything. They drove a thousand miles for an Ozzy show. Two days for a Jayhawks game. And when it was clear, they'd park her in the middle of nowhere, sit on the hood, and watch the stars... for hours... without saying a word. It never occurred to them that, sure, maybe they never really had a roof and four walls but they were never, in fact, homeless.”

- Chuck, Swan Song

Tämän oli alun perin tarkoitus olla viimeinen kausi Supernaturalia, mutta eipä sitten ollutkaan. Kauden loppupuolella on kyllä aika paljon lopullisuuden tunnetta, jonka puolesta tämä olisi ollut aika odotettavaa, mutta ei sitten.

Viides kausi on lähestulkoon yhtä hyvä kuin edellinen. Muutamat asiat menivät yli ymmärrykseni ja toisinaan jakso jatkui edellisestä hieman epäloogisesti, mutta nuo olivat loppujen lopuksi vain pieniä kauneusvirheitä loistavassa paketissa. Tämä kausi toi loistavasti esille sen mikä Supernaturalissa on tärkeintä enkä puhu nyt hirviöiden lahtaamisesta vaan perheestä. Perhe on ollut vahva ja kantava teema koko sarjan ajan, mutta tällä kaudella se todella tehtiin tärkeäksi ja sitä todella tunsi, miten yhtä suurta perhettä tarinan keskeisimmät hahmot ovat. Eivät siis vain Sam ja Dean vaan siinä sivussa ainakin Bobby, Ellen, Jo ja Castiel, vaikka veljeksillä ei ole näihin verisidettä. Castiel osoittaa tällä kaudella olevansa osa tätä perhettä kapinoimalla Taivasta vastaan auttaakseen Winchestereitä ja tulee sitä kautta menettäneeksi enkelinvirkansa käytännössä melkein kokonaan. Kuten Bobby kolmannen kauden lopulla sanoi ”Family don’t end with blood”. Varsinkin kauden alkupuolella veljesten välit ovat kuitenkin todella huonossa jamassa ja tuntuu pahalta katsoa kahta ennen niin läheistä hahmoa, joiden välille on nyt kasvanut syvä railo.

Taisin kolmoskauden yhteydessä sanoa itkeneeni runsaasti. No, se ei ollut mitään verrattuna siihen tulvaan joka silmistäni puski tätä kautta katsoessa. Olin varmaan jokaisen jakson aikana vähintään pala kurkussa ja kyyneleet puskivat silmistä vähintään puolissa kauden jaksoista. Kokoajan vain oli niin paljon tuskaa, kuolemaa, surua, ahdistusta ja epätietoisuutta. Pahimmat itkunkylväjät olivat luultavasti Abandon All Hope, Song Remains The Same ja kirsikkana kakun päällä kauden päätösjakso Swan Song. Ei sillä, että kausi olisi pelkästään tuota parkumista, joukossa on myös muutama älyttömän hauska jakso joiden aikana sain nauraa keuhkoni pihalle. Yksi näistä jaksoista vittuilee jälleen faneille päin pläsiä hyvässä hengessä ja tuon jakson aikana tuli kiemurreltua sohvalla jokseenkin vaivaantuneen oloisena. Toinen jakso parodioi televisio-ohjelmia ja yhdessä puolestaan vilahtaa itse Paris Hilton, jolta onneksi lopulta pistettiin pää poikki. Paris esittää jaksossa itseään (tai no… pakanajumalaa joka esiintyy Paris Hiltonina) kaikkine kliseineen. Joko Paris ei tajua sarjan vittuilua tai sitten blondilla on parempi huumorintaju mitä olisin koskaan odottanut.

Edellisen kauden lopussa Lucifer kaikista estoyrityksistä huolimatta onnistui livahtamaan maanpäälle, joten kaikki maailmanlopun merkit ovat ilmassa. Nopeasti selviää, että Samin olisi tarkoitus toimia Luciferin ihmisvastineena kun taas Deanin arkkienkeli Michaelin, jonka on tarkoitus syöstä Lucifer takaisin tuliseen häkkiinsä. Enkeleinä nämä eivät kuitenkaan voi ottaa veljesten kehoja haltuunsa väkisin kuten demonit, joten veljesten olisi annettava lupa suunnitelmalle. No, Winchesterit eivät ole kiinnostuneita ryhtymään enkelikondomeiksi joten vastaus on ei. Asia ei kuitenkaan ole sillä selvä vaan veljeksiä painostetaan vastaamaan kyllä pitkin kautta taholta jos toiselta, joskin veljeksillä on myös omat taustajoukkonsa. Odotellessaan Samia, Lucifer paremman puutteessa manipuloi perheensä menettäneen miehen lahjoittamaan kehonsa käyttöönsä.

Tälläkin kaudella oli monta todella hyvää jaksoa ja on taas vaikeaa valita ne kaikista parhaat. Mainittakoon nyt ainakin Free To Be You And Me, The End, Changing Channels, Point of no Return ja Swan Song… Kai? Monta hyvää jäi mainitsematta, mutta nuo taitavat kuitenkin muodostaa oman top vitoseni. Varsinkin Swan Song oli niin eeppinen jakso, että siitä on vielä pakko puhua erikseen näin loppuun.

Lähdetään vaikka siitä, että itkin valehtelematta koko jakson. Edellinen jakso oli jo luonut vahvan pohjan sille, mitä tältä jaksolta tulee odottaa joten en voinut kuin aloittaa ulvomisen saman tien kun ruudulle ilmestyivät jakson alussa sanat The Road So Far samalla kun taustalla alkoi soida Kansasin Carry On My Wayward Son, joka siis kuullaan joka kauden päätösjakson alussa kerratessa tapahtumia, jotka ovat johtaneet kyseiseen hetkeen. Tässä jaksossa Sam aikoo lopulta vastata Luciferille kyllä, aikomuksenaan pitää kehonsa hallinnassa, jotta voisi näin syöstä Luciferin takaisin Helvettiin, jonne veljekset pystyvät avaamaan oven neljältä ratsastajalta vietyjen (osittain myös saatujen) sormusten avulla. Tämä tosin tarkoittaa sitä, ettei myöskään Sam voisi palata enää maan päälle.

Ennen Luciferin tapaamista Sam pakottaa Deanin lupamaan, ettei tämä yrittäisi enää tuoda häntä takaisin, lopettaisi metsästämisen ja alkaisi elää normaalia elämää, sillä sisimmässään Dean on väsynyt metsästämiseen ja haluaisi lopettaa sen. Itselleni käsittämättömästä syystä soppaan on myös sotkettu Deanin vanha heila Lisa, joka oli parin jakson verran mukana kolmannella kaudella – toisessa jaksossa pelkkänä unikuvana todella lyhyen hetken ja toisessa tämä esiteltiin Deanin kahdeksan vuotta vanhana heilana, jonka ainoa merkittävä piirre oli se, että tällä on poika joka ikänsä puolesta olisi voinut olla saanut alkunsa Lisan ja Deanin viikonloppuromanssista. Mutta ei ollut, eikä parin välillä ollut kummoistakaan kemiaa kolmannella kaudella. Jostain ihmeen syystä Lisa kuitenkin palautettiin mukaan viidennen kauden loppupuolella ihan kuin tämä olisi ollut merkittäväkin nainen Deanin lukuisten valloitusten listalla. Lisäksi kaaliini ei mahdu, että Dean koskaan missään olosuhteissa voisi lopettaa metsästämistä. Se on vain liian olennainen osa hahmoa. Kuitenkaan nämä asiat eivät muuta sitä, että Samin pyyntö oli vilpitön, surullinen, kaunis ja… puhdasta veljeyttä. Olisin alkanut itkeä, ellen olisi parkunut jo valmiiksi.

Suunnitelmat kuitenkin menevät myttyyn ja Lucifer saa Samista yliotteen ja lähtee kohtaamaan Michaelin, joka on saanut käyttöönsä toisen ihmiskehon – Samin ja Deanin velipuolen Adamin. Tilanne on toivoton, mutta Dean lähtee silti taistelukenttänä toimivalle hautausmaalle tarkoituksenaan yrittää puhua Samille vielä kerran.

Jakso kertaa oman tarinansa ohessa menneitä ja siinä todella vahvaa lopun tuntua ja olisin todella sallinut tämän jäävän sarjan päätösjaksoksi, vaikka monet siinä tapahtuvat asiat olisivatkin jääneet ahdistamaan ja parkuisin varmaan vielä ensi vuonnakin kaiken sen tuoman surun myötä. En voi sanoa pitäväni ratkaisusta johon Dean päätyi jakson lopussa, mutta siitä kuitenkin teki merkityksellisen se, että Sam oli toivonut sitä. Tämä jakso on niin paljon perhettä, veljeyttä ja rakkautta, että sattuu. Ja se on kerrottu niin kauniilla ja upealla tavalla, etten osaa edes kuvata sitä. Se muistuttaa, että vaikka mitä tapahtuisi niin kaiken sarjassa tapahtuneen lähtökohtana on se, mitä Dean ja Sam ovat ja mitä he ovat yhdessä kokeneet. Näiden kahden välinen veljessuhde on kaikkine luottamusongelmineen ja erimielisyyksineen yksi upeimmista ikinä.

Season 6

”Listen to me. Listen, I know there's a lot of bad water under the bridge, but we were family once. I'd have died for you. I almost did a few times. So if that means anything to you... Please. I've lost Lisa, I've lost Ben, and now I've lost Sam. Don't make me lose you too. You don't need this kind of juice anymore, Cas. Get rid of it before it kills us all.”

- Dean, The Man Who Knew Too Much

Maratonin päätteeksi olisi kiva sanoa, että taso säilyi edelleen loistavana, mutten valitettavasti voi tuota tehdä. Kuuden kausi laski sarjan tasoa ja syitä tähän löytyy muutama. Kuudes kausi on sarjan heikoin lenkki ja paikoittain siinä tapahtui asioita, jotka jopa turhauttivat ja ärsyttivät. Kuitenkaan kausi ei ollut huono, siinä oli paljon hyviäkin asioita ja muutama todella loistava jakso vaikka suurin osa jäikin keskitasolle.

Kauden alussa on kulunut vuosi siitä, mihin edellinen kausi päättyi. Dean on siis elänyt vuoden normaalia omenapiirakkaelämää Lisan ja Benin kanssa. Eikä ole koko aikana metsästänyt, vaikka sattuukin olemaan hieman vainoharhainen ja pitää asetta sängyn alla jne. Minun on vain hankala hyväksyä tätä, metsästäminen on ainut asia mitä Dean on koskaan tehnyt eikä hän liioin ole ollut pitkissä parisuhteissa. Onneksi tätä piinaa ei kestänyt kovinkaan kauan.

Sam palaa kuitenkin kuvioihin kuin ihmeen kaupalla ja pian selviää, että tämä on ollut kuvioissa koko vuoden ottamatta yhteyttä veljeensä. Aluksi tämä järkytti minut lähes järjiltäni vaikka Sam miten yritti perustella, ettei halunnut sotkea veljensä elämää kun tämä kerran oli päässyt irti metsästämisestä. Samin käytökselle kuitenkin saadaan hieman myöhemmin selitys, mutta sen sijaan sille ei saada mitään logiikka miksei Dean ole koko vuoden aikana pitänyt yhteyttä Bobbyyn tai Castieliin. Bobby myös tiesi koko vuoden, että Sam on elossa. Miksei hän kertonut Deanille? Lisa, Ben ja hiton normaalielämä eivät ole tälle mikään kunnollinen syy. Sam, Dean ja Castiel ovat aina olleet Deanille enemmän perhettä kuin nuo kaksi ikinä. He ovat antaneet niin paljon toistensa puolesta ja kokeneet niin paljon yhdessä, ettei sitä voi korvata millään muulla. Ja nyt he eivät pidä toisiinsa yhteyttä vuoteen? Kun Sam pyysi Deania elämään normaalia elämää, siihen ei mieltäni kuulunut tärkeiden ihmissuhteiden katkaiseminen. Tai miksi kukaan ei kerro Deanille, että Sam jonka menettämisen takia hän on kärsinyt koko hiton vuoden ja jonka takia hän koskaan muutti asumaan Lisan ja Benin kanssa onkin elossa? Ei, ei näin! Vuoden tulitauko on myös vaikuttanut Deanin metsästäjäntaitoihin ja tämä on ns. ruosteessa, jonka myötä tämä esitetään alkuun heikkona ja kömpelönä, jota muut pilkkaavat ja vähättelevät. Minua suututti ihan sairaasti Deanin puolesta, tämä kuitenkin toteutti veljensä pyyntöä kokonaisen vuoden ja oli sitä ennen paras metsästäjä koskaan.

Yritin suhtautua koko Lisan hahmoon neutraalisti ja yritin sanoa itselleni, etten saisi vihata hahmoa vain siksi ettei tämä sovi omaan maailmankuvaani. Kun Lisa rohkaisi Deania jatkamaan metsästämistä heidän suhteestaan huolimatta elättelin toiveita, että saattaisin selvitä tämän kanssa. Kuitenkin vähitellen kaikki Lisassa alkoi vain ärsyttää ja lopulta kamelin selän katkaisi se, miten hän arvosteli Samia ja tämän vaikutusta Deaniin ja miten näiden välinen suhde on sairas ja epänormaali. Tuo oli vain… järkyttävää. Sam on Deanille tärkein asia maailmassa ja näiden veljessuhde on niin vahva, ettei voi hyväksyä Lisan sanoja. Yritykseni hyväksyä hahmo olivat mennyttä ja annoin vallan ajatuksille, jotka kertoivat hahmon olevan vain tiellä ja pilaava sen, mistä sarjassa on kyse tuomalla siihen vain huonoa verta.

 Kauden pääpointti oli ensin siinä, että yritettiin saada Samin sielu takaisin kun tajuttiin, että jotain olennaista oli unohtunut Helvettiin. Kuoleman avulla sielu saadaan takaisin ja samalla myös Samin pään sisään rakennetaan este, jottei tämän tarvitsisi muistaa Helvettiä tai niitä kauheuksia, joita teki ollessaan sieluton. Samaan aikaan Taivaassa on käynnissä sisällissota, jonka voittaakseen Castiel liittoutuu demoni Crowleyn kanssa avatakseen kiirastulen, jonka sisällä olevista sieluista Castiel saisi voittoon tarvitsemansa voiman. Koska Crowley on veljesten näkökulmasta kusipää, aiheuttaa totuuden paljastuminen Castielin ja veljesten välien tulehtumisen kauden lopussa.

Suosikkijaksoni tällä kaudella olivat French Mistake, Frontierland sekä kauden ehdottomasti parhaimpana jaksona  The Man Who Would Be King. French Mistake vie sarjan itseironian täysin uudelle tasolle, kun Dean ja Sam päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa he ovat näyttelijät Jensen Ackles ja Jared Padalecki jotka näyttelevät Supernatural nimisessä TV-sarjassa. Frontierland  on kauden pakollinen aikamatkustus jakso joka tällä kertaa sijoittuu villin lännen maisemiin. The Man Who Would Be King puolestaan on ainut jakso tällä kaudella, jonka aikana itkin kunnolla. Jakso kerrotaan Castielin näkökulmasta ja kertoo, miten Cas ajautui yhteistyöhön Crowleyn kanssa. Jakson lopulla tunsin ihan älyttömästi sympatiaa Castielia kohtaan ja tuntui pahalta katsoa, miten ystävät käänsivät tälle selkänsä. Vaikka tämän jakson katsominen oli yhtä henkistä kidutusta, se oli sitä pelkästään hyvässä mielessä ja toi takaisin kaiken sen upean draaman ja tunteikkuuden, joka ei tällä kaudella ollut yltänyt edellisten kausien tasolle.

Meni nyt aikamoiseksi ininäksi tämä viimeisen kauden käsittely. Kausi kuitenkin parani loppua kohden, vaikka väliin mahtui siinä matkalla muutama takapakkikin. Osa tapahtumista meni yli ymmärrykseni ja hahmot käyttäytyivät välillä kuin kusipäisesti. Erityisesti Castielin etääntyminen veljeksistä oli sydäntä särkevää, koska viimeisten kolmen kauden aikana tämän ja erityisesti Deanin välinen side on muodostanut uuden, tärkeän kulmakiven sarjalle kaiken muun ohessa. Seitsemän kausi on vielä kesken Amerikassa ja otan palaillaan siihen sitten myöhemmin.

Loppuun vielä herkuksi viidennen kauden Gag Reel. Tuollainen kooste pilalle menneistä kohtauksista ja muista sekoiluista on jokaisen tuotantokauden dvd-boxilla lisämateriaalina ja tämä kannattaa katsoa vaikkei kaikki edellä lätisemäni muuten kiinnostaisikaan. Itse ainakin nauran näiden kanssa vatsa ruvella.

P.S. Jep, teksti rupesi säveltämään omiaan enkä osannut korjata sitä. We have to deal with it.