Ensi-ilta: 18. marraskuuta 1988
Kesto: 71 min.
Ohjaaja: George Scribner
Tuottajat: Kathleen Gavin
Käsikirjoittajat: Jim Cox, Tim Disney, James Mangold, Vance Gerry, Mike Gabriel, Joe Ranft, Jim Mitchell, Chris Bailey, Kirk Wise, David Michener, Roger Allers, Gary Trousdale, Kevin Lima, Michael Cedeno, Peter Young, Leon Joosen, Gerrit Graham, Sam Graham, Chris Hubbell, Steve Hulett, Danny Mann, Alax Mann
Pääosat: Joseph Lawrence, Billy Joel, Cheech Marin, Bette Midler
Katsottu: DVD, englanniksi
"Hey, man, if this is torture, chain me to the wall."
Kun Oliver ja kumppanit ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran VHS:nä vuonna 1996, tuli siitä välittömästi yksi suosikkielokuvistani. Muistan, miten pehmoeläimet tuli nimettyä elokuvan hahmojen mukaan ja leikeissä toistelin elokuvasta tuttuja lauseita. Vieläkin nostan elokuvan aika korkealle omalla suosikkilistallani, vaikkei se oikeastaan loppujen lopuksi erotu edukseen teknisesti tai juonellisesti muiden klassikoiden joukosta. Siinä vain on sitä jotain, mikä iskee minuun.
Elokuva perustuu löyhästi Charles Dickensin kirjoittamaan tarinaan pienestä orpopojasta Oliver Twististä. Elokuvaa tehtiin kaksi ja puoli vuotta ja se menestyi lippuluukuilla hyvin, mutta siitä huolimatta useat kriitikot antoivat elokuvalle negatiivista palautetta.
Elokuvan alku on yksi ehdottomista suosikeistani kameran kuvatessa aluksi New Yorkin Manhattan -aluetta yläilmoista, samalla kun kappale Once Upon a Time in New York City alkaa soida taustalla. Saarikuvasta kamera lähtee vähitellen zoomaamaan alemmas, aina alas kaduille asti. New Yorkin katukuva on uskomaton, kadut ovat sotkuisia, täynnä erilaisia ihmisiä ja rakennukset näyttävät kohoavan taivaisiin ja katsoja tuntee itsensä todella pieneksi sen kaiken keskellä.
Kauttaaltaan elokuvan taustataide on hieman rosoista, joka sopii kuitenkin loistavasti elokuvan ympäristöön. Kadut ovat täynnä mainoksia, kauppoja ja roskaa ja ihmiset viilettävät nopeana virtana eteenpäin niin, että heikompaa hirvittää. 5th Avenuelle siirryttäessä maiseman voi selvästi huomata muuttuvan siistimmäksi ja hienostuneemmaksi. Pidän elokuvan taustataiteesta ja se on mielestäni herättänyt loistavasti eloon tuon valtavan kaupungin sykkeen.
Katsoin elokuvan nyt ensimmäistä kertaa englanniksi ja rakastuin alkuperäiseen ääniraitaan täysin. Jopa huonon englannintaidon omaava voi erottaa erityisesti Pultsin koirajengin puheesta selkeää katuslangia, joka tekee hahmoista uskottavia nyciläisiä. Erityisesti rakastuin Titon ääneen, Cheech Marin tekee todella upean suorituksen räväkkänä chihuahuana jolle Marinin äänessä erottuvat latinojuuret sopivat kuin nyrkki silmään. Myös Billy Joel osoittaa Filurina, ettei omista vain loistavaa lauluääntä vaan osaa myös tehdä loistavaa dubbausjälkeä. Elokuvassa kuullaan Billy Joelin lisäksi myös muita tuon ajan suurten, legendaaristen muusikkojen esittämiä kappaleita. Mukaan mahtuu mm. Bette Midler, Ruth Pointer ja Huey Lewis. Vaikkei elokuvan suomidubbi olekaan sieltä huonoimmasta päästä, ei se saa aikaan samanlaista tunnetta kuin alkuperäinen saati sitten herätä New Yorkin äänimaailmaa eloon samalla tasolla.
Musiikeista pidin eniten kappaleista Once Upon a Time in New York City ja Why should I Worry?. Ensimmäinen sopii loistavasti elokuvan alkuun rakentamaan sen tunnelmaa ja ilmapiiriä. Why Should I Worry? taas on kerrassaan legendaarinen kappale, ehdoton hyvän fiiliksen nostattaja ja ollut yksi suosikki kappaleistani Disneyn elokuvissa siitä asti kun leffan aikoinani ensimmäisen kerran näin. Muutkin musiikit olivat mieleeni ja Jennyn soittaman ja laulaman In Good Company aikana sain niin äkillisen ja vahvan nostalgiapuuskan, että olin suorastaan kyyneleet silmissä. Tosin olen ollut viime päivät vähät herkällä tuulella, joten ei itkettämiseeni paljon vaadittu.
Elokuvan pahis Jysky ei ole omia suosikkipahiksiani, mutta sopii loistavasti elokuvan maailmaan ja hoitaa hommansa hienosti. Hahmo on upea gangsteri, joka ajaa hienolla autolla, polttelee sikareita ja onnistuu tyylikkään pukunsa ja suuren kokonsa ansiosta luomaan vakavasti otettavan ja uhkaavan kuvan. Jysky tietää mitä tahtoo eikä epäröi käyttää rumia keinoja sen saadakseen. Tulin myös kiinnittäneeksi huomiota hahmon puhelinkeskusteluihin. Ensimmäisessa Jysky keskustelee ilmeisesti jonkun apurinsa kanssa joka on toisaalla kiusaamassa joita kuita ilmeisesti Pultsin tavoin velkaantuneita ihmisparkoja ja Jysky vain tyynesti toteaa, ettei apuri tappaisi näitä vielä vaan jatkaisi kiduttamista. Toinen puhelu puolestaan on Jennyä koskeva kiristyspuhelu taloudenhoitaja Winstonille. Molemmissa kohtauksissa on mukana esimerkillistä gangsterimeininkiä, loistavaa! Jyskyn dobermanneista pidin kovasti. Miten ihanan uhkaavia ja pelottavia torahampaisia, tappamaan opetettuja pikku niljakkeita.
Hahmokaarti on elokuvassa muutenkin kohtalaisen hyvä, erityisesti mieleen jäävät Rusetti, Filuri ja Tito. Oliver on päähenkilönä suloinen, sympaattinen ja rohkea, mutta persoonana jää hieman muiden varjoon. Hahmo on myös arka ja yksinäinen etsiessään paikkaansa suuressa kaupungissa. Jennyn luota Oliver kuitenkin löytää paikan, johon haluaa asettua ja hahmojen välinen kiintymys toisiinsa on suloista ja vilpitöntä.
Tito on toinen omista suosikkihahmoistani ja tämä hahmo jo kuka on herättänyt New Yorkin katuelämän eloon niin eleillään kuin puheillaan. Titon suu paukkuukin alituiseen ja hahmon suusta tuleekin suurin osa elokuvan upeimmista repliikeistä. Toinen suosikeistani on Filuri, joka vaikuttaa päällisin puolin täysin leppoisalta ja huolettomalta. Hahmo kuitenkin tekee kaikkensa ystäviensä puolesta, mutta ei helposti osoita omia huoliaan muille.
Elokuvan lopun takaa-ajokohtaus metrokiskoilla ei ole niitä eeppisimpiä loppukahakoita, mutta kuitenkin onnistunut. Jyskyn ja tämän koirien kohtalot ovat tarkemmin ajateltuna aika pysäyttäviä. Dobermannit kuolevat sähköiskuihin pudotessaan kiskoille ja viimeisenä näistä kuullaan yllättävän sydäntä särkevät vinkaisut. Jysky puolestaan jää vastaantulevan metron yliajamaksi ja omasta mielestäni junan/metron alle jääminen on yksi karuimmista, puistattavimmista ja sotkuisimmista tavoista kuolla.
Omissa silmissäni elokuva ei kertonut vain hahmoista vaan se loi myös kattavan kaupunkikierroksen New Yorkiin ja sen elämään. Elokuva on herättänyt kaupungin eloon ja tuo sen eri puolet hienosti esille. Usean vuoden ajan elokuva herätti minussa halua päästä edes kerran käymään tuossa jättiläiskaupungissa ja nyt New Yorkissa käyneenä elokuva herätti kaipuuni tuohon upeaan kaupunkiin.
Why Should I Worry?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti