Ensi-ilta: 26. heinäkuuta 1951 (UK), 28. heinäkuuta 1951 (USA)
Kesto: 72 min.
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Hamilton Luske
Tuottaja: Walt Disney
Käsikirjoittajat: Winston Hibler, Ted Sears, Bill Peet, Erdman Penner, Joe Rinaldi, Milt Banta, William Cottrell, Dick Kelsey, Joe Grant, Dick Huemer, Del Connell, Tom Oreb, John Walbridge, Aldous Huxley
Pääosat: Kathryn Beaumont, Ed Wynn, Sterling Holloway
Katsottu: DVD, englanniksi
"Oh, you can't help that. Most everyone's mad here."
Muksuna en oikein piitannut tästä elokuvasta, koska oikein kyennyt samaistumaan sen hahmoihin. Yksikään hahmoista ei tukenut, ymmärtänyt tai kuunnellut Liisaa mikä sai oloni jotenkin kamalan ahdistuneeksi, sillä ajatus yksin jäämisestä ventovieraaseen paikkaan ilman ketään johon voisi tukeutua oli siihen aikaan vallan kauhistuttava ajatus. Myöskään itse päähenkilö ei tuntunut samaistuttavalta hahmolta omaan makuuni turhan kipakan ja oikukkaan luonteen takia. Jonkinlaisia nostalgiasiteitä siis kyllä on, mutta ne ovat melkoisen ohuet.
Vasta vanhempana olen kyennyt samaistumaan ainakin jollain tasolla Liisaan. Lapsuudessa elämä oli pelkkää leikkiä ja päiväunia eikä tarvinnut stressata mistään jolloin ei oikeastaan osannut kaivata mitään muuta. Vanhetessani olen kuitenkin tullut erittäin eskapistiseksi ja alkanut toivomaan elämäni täyttäneen kurjan ja harmaan arjen tilalle jotain erityistä. Ehkei oma Ihmemaani oli täysin samanlainen kuin Liisan, mutta lähtökohta on sama. Elokuvan alussa oleva kohtaus jossa Liisa laulaa siitä, miten asiat hänen maailmassa olisivat on todella kaunis ja se herättää kaipuuta lapsuuteen ja valaa uskoa siihen, että jostain minäkin voin löytää tien omaan Ihmemaahani.
Disneylle tyypilliseen tapaan animointi on todella ilmeikästä ja monipuolista. Taustat ovat kauniita, värikkäitä ja yksityiskohtaisia. Erityisesti ihastuin Valkoisen Kanin taloon ja sen lukuisiin kaniaiheisiin huonekaluihin. Hahmojen toteutustyyli on todella vaihtelevaa siinä missä osa on toteutettu hyvin lapsekkaalla tavalla, niin joukkoon mahtuu myös realistiseksi piirrettyjä hahmoja. Elokuva on täynnä merkillisiä asioita ja ruudulla ne menevät melkein liian nopeasti ohi, eikä jokaiseen surrealistiseen kohtaukseen ehdi uppoamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Kun niitä pysähtyy miettimään, niiden eriskummallisuus avautuu paljon selkeämmin.
Liisa Ihmemaassa on siinä mielessä mielenkiintoinen elokuva, ettei siinä ole kummoistakaan juonta. Ei sillä, että se olisi huono asia, sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Se alkaa puistossa, jossa Liisa alkaa haaveilla omasta maailmastaan ja myös päättyy samaiseen paikkaan. Siinä välissä tapahtuu kaikkea merkillistä, epäjohdonmukaista ja hengästyttävää, jossa Disneyn animaattorit ovat todella saaneet päästää mielikuvituksensa (ja hulluutensa) valloilleen.
Liisan putoaminen kaninkolon kautta Ihmemaahan on vähintäänkin legendaarinen kohtaus. Pudotessaan Liisa leijuu kevyesti hameensa varassa alemmas ja saa tällä matkalla ensimmäisen kosketuksensa Ihmemaan kummallisuuksiin. Kohtaus on väreineen ja kaikkine pikku seikkoineen mielikuvitusrikas ja se herättää katsojan uteliaisuuden, muttei vielä iske kaikkea outouttaan täysillä vasten kasvoja. Sen sijaan hetkeä myöhemmin tuleva kohtaus jossa Liisa epätoivonvallassa itkee niin vuolaasti, että saa kyyneleillään aikaiseksi kokonaisen meren on todella voimakas ja surrealistinen, jota vahvistaa Liisan järjettömän kokoisten kyyneleiden kuvaus sammakkoperspektiivistä.
Päästyään oven läpi Ihmemaahan Liisa joutuu keskelle toinen toistaan erikoisimpia tapahtumia jotka eivät ole juurikaan sidoksissa toisiinsa ja voisivat tapahtua melkein missä tahansa järjestyksestä sotkematta silti tarinan kulkua. Mukaan mahtuu jos minkälaisia hahmoja ja tapahtumia, joista osa on vähemmän olennaisia ja mielenkiintoisia, kun taas toiset jäävät mieleen paremmin ja hurmaavat erikoisuudellaan, sanaleikeillään ja päättömällä asenteellaan.
Oikukkaasta luonteestaan huolimatta Liisa on itse asiassa aika suloinen hahmo. Tämän haaveisiin maailmasta, jossa kaikki asiat ovat niin kuin niiden itse haluaisi olevan on samaistuttava ja hahmon uteliaisuus ja tietoisuus omasta tahdostaan tekevät tästä erinomaisen sankarittaren. Liisa on todella herttainen hahmo, jonka sininen mekko essuineen ja kauniit vaaleat hiukset ovat tehneet hänestä ikimuistoisen myös ulkonäkönsä puolesta.
Kaalimato on ihanan filosofinen hahmo ja kohtaus jossa Liisa saapuu tämän luo, on yksi suosikeistani elokuvassa. Vaikka kaalimadonkin esittämät opetukset ja kysymykset kuulostavat maallisen korvaan erikoisilta, on tämä selvästi saavuttanut jonkinlaisen syvän sisäisen viisauden. Kaalimadon anatomian hyödyntäminen ja sillä leikittely on hulvatonta katseltavaa, joka tuo sopivan annoksen komiikkaa muuten yllättävän syvälliseen hahmoon.
Hullun Hatuntekijän ja Jänön syntymättömyyspäivä teekutsut vievät outouden ja sanakäänteet täysin uudelle tasolle ja mitä pidemmälle kohtaus etenee, sitä eriskummallisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi se muuttuu. Kohtauksessa ei ole minkäänlaista järkeä ja sen takia se saattaa joidenkin mielestä olla myös ärsyttävä, mutta juuri päättömyys tekee teekutsuista niin ikimuistoisen ja nerokkaan taiteellisen mestariteoksen.
Veijarikissa on ollut laajan hahmokaartin suosikkejani aina. Muiden Ihmemaan hahmojen tavoin sekin on outo ja puhuu järjettömyyksiä, mutta samalla se toimii jonkinlaisena Liisan oppaana omalla erikoisella tavallaan. Itselleni Veijarikissa on aina ollut jonkinlainen symboli kaikelle Ihmemaassa ja elokuvaa muistellessa tämä hahmo tulee Liisan ohella ensimmäisenä mieleeni.
Valkoinen Kani on tietysti koko tarinan kannalta oleellinen hahmo, koska ellei Liisa olisi lähtenyt seuraamaan tätä ei hän olisi koko Ihmemaahan koskaan päätynytkään. Tapahtumien kulku kietoutuukin pidemmän päälle siihen, miten Liisa seuraa Kania halki Ihmemaan ja miten hän näkee ja kokee matkallaan kaikki ne ihmeelliset asiat. Koko hahmo ei elokuvan aikana kuitenkaan avaudu muutoin kuin tekemällä harvinaisen selväksi, että tällä on alituiseen kiire johonkin.
Elokuva huipentuu Pelikorttimaahan, jossa Herttakuningatar ja -kuningas hallitsevan Ihmemaata. Pieni ja melko sympaattinen kuningas tuppaa kuitenkin jäämään turhamaisen, itsekkään ja sadistisen kuningattaren varjoon jonka ikimuistoinen useaan kertaa toistettava repliikki "Off with his/her head!" kertoo hahmosta varsin paljon. Hahmo on lyhyt pinnainen ja äärimmäisen temperamenttinen ja tämän alamaiset yrittävätkin pitää kuningattarensa tyytyväisenä vaikka sitten epärehellisin keinoin kunhan vain saavat pitää päänsä tallessa.
Liisa kuitenkin tarjoaa kuningattarelle sangen vahvan vastuksen eikä noin vain suostu noudattamaan kuningattaren oikkuja vaan puhuu suunsa puhtaaksi onnistuen saamaan jo ennestään kiukkuisen kuningattaren suunniltaan raivosta. Tästä seuraa ällistyttävä ajojahti halki Ihmemaan, jossa Liisa juoksee henkensä edestä karkuun kuningatarta ja tämän sotilaita. Elokuvan viimeisillä hetkillä viimeisimmätkin loogisuuden rippeet heivataan roskikseen ja ajojahti kieppuu kohtauksesta toiseen mitä eriskummallisin keinoin seuraten Liisan reittiä pois Ihmemaasta. Hahmot ja paikat ovat erijärjestyksessä kuin aikaisemmin ja vaikken varma asiasta voikkaan olla niin uskon paikkojen tulevan erilaisessa järjestyksessä täysin tarkoituksella ja näin korostavan vielä lisää Ihmemaan epärealistisuutta.
Lopussa annetaan ymmärtää kaiken olleen vain Liisan unta, mutta itse en ole oikein koskaan uskonut siihen. Osa syynä on ehkä se, etten pidä "se olikin vain unta" tyylisistä lopetuksista. Vaikka se onkin yksinkertainen tapa päättää tarina ja selittää kaikki siinä tapahtuneet erikoiset käänteet ja mahdottomat asiat, niin itse näen tämän ratkaisun aika tylsänä ja latistavana. Kuitenkaan en voi kieltää itseltäni sitä seikkaa, että Liisa herää lopussa puistossa ja on turvassa takaa-ajajiltaan. Olenkin pienestä asti luonut itsekseni jonkinlaista teoriaa, että Ihmemaahan voi päästä jossakin unen ja valveen välisessä tilassa jolloin se ei ole täysin kumpaakaan. Asiat ovat liian mahdottomia oikeaan maailmaan, mutta kaikki tapahtumat ja tunteet ovat liian todellisia ollakseen pelkästään unta.
Liisa Ihmemaassa ei ole omia suosikki klassikoitani, mutta sen surrealistinen mielikuvitus joka vie katsojan uskomattomaan seikkailuun tekee katselukokemuksesta ikimuistoisen. Elokuva mestarinäyte siitä, millaisia asioita Disney Studioiden henkilökohta pystyy mielikuvituksellaan luomaan ja ikuistamaan elokuvaksi.
In the World of My Own
Omasta mielestäni koko elokuvan ehdottomasti kaunein kappale, joka kuvaa hienosti Liisan tuntemuksia ja kaipuuta jonnekin muualle. Tämän laulun tilalla piti muuten alunperin olla kappale nimeltä Beyond the Laughing Sky, johon kuitenkin loppujen lopuksi tehtiin erilaiset lyriikat ja kappale päätyi Peter Paniin uudella nimellä The Second Star to the Right.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti