Ensi-ilta: 5. helmikuuta 1953
Kesto: 74 min.
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Jack Kinney
Tuottaja: Walt Disney
Käsikirjoittajat: Ted Sears, Erdman Penner, Bill Peet, Winston Hibler, Joe Rinaldi, Milt Banta, Ralph Wright, William Cottrell
Pääosat: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried
Katsottu: VHS, suomeksi
"Tuolla se on! Toinen tähti oikealta suoraan aamuun!"
Peter Pan on aina ollut tarinaltaan ja maailmaltaan sydäntäni lähellä. Muksuna tulin katsastaneeksi useammankin Peter Panista kertovan elokuvan, mutta yksikään niistä ei tehnyt niin lähtemätöntä vaikutusta kuin Disneyn versio tarinasta. Elättelin myös toiveita, että jonain yönä heräisin siihen kun Peter Pan saapuisi hakemaan minua Mikä-mikä-maahan ja saisin viettää ikuista lapsuutta tuolla kaukaisella saarella.
Mikä-mikä-maata voisi kuvata jonkinlaiseksi eskapismin, ikuisen lapsuuden ja kuolemattomuuden symboliksi. Siinä missä edellisen elokuvan Ihmemaa pursuili abstrakteja ja surrealistisia asioita, Mikä-mikä-maa on lähempänä sellaista paikkaa johon kuka tahansa aikuistumista kammoava lapsi toivoisi pääsevänsä. Jokainen meistä on varmasti leikkinyt pienenä merirosvoa, intiaania, keijukaista tai merenneitoa, mahdollisesti useampaakin näistä. Mikä-mikä-maa tarjoaa seikkailuja ja se on paikka, missä mitkä tahansa toiveet voivat toteutua. Siellä voi nähdä kaiken mahdollisen tavallisista eläimistä ja kasveista aina mitä ihmeellisimpiin satuolentoihin asti. Juuri näistä syistä jaksan vieläkin rakastaa ajatusta Mikä-mikä-maasta ja siitä, että sellainen todella on jossain. On aikoja jolloin vanheneminen ahdistaa ja tuntuu kuin ei jaksaisi kantaa harteillaan kaikkea sen mukanaan tuomaa vastuuta. Silloin haluaisin keijupölyn voimalla nousta lentoon ja lähteä paikkaan, jossa voisin elää jokaisen päivän niin kuin lapsena.
Lukija saattoikin bongata jo seikan, että tämä on ensimmäinen klassikko jonka maratonini aikana katson suomeksi. Vaikka haluaisinkin nähdä myös Peter Panin kokonaisuudessaan sen alkuperäisellä kielellä, tuntui virkistävältä ja nostalgiselta katsoa jotain pitkästä aikaa suomeksi. Vaikkei suomidubbi alkuperäisen tasolle välttämättä ylläkään on se laadultaan todella onnistunut ja ääninäyttelijät tulkitsevat hahmojaan hyvin. Erityisesti Reijo Kultasen lopussa sanoma repliikki on todella tunteikkaasti tulkittu, mutta siitä lisää tuonnempana. Vanhan VHS:n kuvalaatu oli toki melko kärsinyt eikä tehnyt tarpeeksi oikeutta elokuvalle, mutta alussa olevat vanhat Disneyn tunnukset ja mainokset olivat omiaan lisäämään nostalgiatunnetta. Peter Pan on teemoiltaan niin kiinteässä kosketuksessa lapsuuteen ja sen säilymiseen, että sen katsoo mieluusti sillä dubbilla johon on muksuna tottunut vielä nytkin kun olen menettänyt sydämeni useiden klassikoiden alkuperäisille dubeille.
Tarina alkaa itse asiassa jo ennen elokuvaa. Disneyn versio alkaa siitä kun herra ja rouva Kultanen ovat lähdössä juhliin, eikä siinä näytettä kohtausta jossa Peter kadottaa varjonsa jonka Leena sittemmin ottaa talteen. Sinänsä olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä tämäkin kohtaus elokuvassa, mutta elokuvan alku on nykyisellään rakennettu kaiken kaikkiaan hyvin ja on ehkä jopa toimivampi ratkaisu kuvata ensin Kultasten perhettä ja sitä mitä perheessä parhaillaan tapahtuu ennen kuin tuodaan esiin itse Peter. Lähtökohdat tulevat kuitenkin hyvin esille Leenan höpötyksestä tämän löytäessä varjoaan hakemaan palannut Peter lastenhuoneesta. Peter toteaakin Leenan selitysten ohessa varsin osuvasti "tytöt puhuu liikaa". Leenan puhetulva tuntuu luontevalta eikä se jätä sellaista mielikuvaa, että sen on tarkoitus ainoastaan pohjustaa tarinaa vaan tuo jotain olennaista esille tytön luonteesta.
Peter Panin hahmokaarti on laaja ja monipuolinen. Itse Peter Pan on itsekeskeinen, röyhkeä ja ajattelematon, mutta samalla myös rohkea ja sanansa mittainen. Peter Pan on nuoresta iästään huolimatta karismaattinen ja luotettava johtohahmo, joka on ainut joka osaa laittaa kunnolla kampoihin Kapteeni Koukulle.
Kadonneista pojista ei kerrota paljon, mutta nämä ovat tarinan kannalta olennaisia sivuhahmoja Peter Panin ystävinä ja seuraajina. Disneyn versiossa pojat on kekseliäästi puettu eri eläinhahmojen asuihin, jotka ilmentävät poikien luonnetta ja persoonaa, jolloin pojat erottaa selkeämmin toisistaan.
Leenassa on samankaltaista oikukkuutta ja omanarvontuntoa kuin Ihmemaan Liisassa. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä tasapainoileva tyttö on kuvattu aidosti tämän käyttäytyessä välillä melkein ärsyttävän omistushaluisesti ja mustasukkaisesti Peteriä kohtaan, kun taas toisaalta tämä toimii järjen äänenä poikalauman keskellä. Lapsena Leena tuntui tosikkomaiselta ja tylsältä, mutta nykyisin tuon ikäisen tytön päänsisäisiä ajatuksia pystyy ymmärtämään paremmin.
Helinä on ehdottomasti elokuvan säkenöivän kaunis sydän, jolta löytyy luonteenlujuutta. Helinä on äkkipikainen, jääräpäinen ja tuhottoman mustasukkainen, mutta sisimmältään rakastava ja lempeä hahmo, joka tekee kaikkensa Peterin puolesta. Ei ole mikään ihme, että tästä tuittupäisestä pienestä neidosta on tullut Disneyn elokuvien tunnus joka nähdään nykyisin aina studion elokuvien alussa.
Kapteeni Koukku ei ole Disneyn pahiksista pelottavin tai julmin, mutta hahmon oveluus ja koomisuus ovat vertaansa vailla. Koukku onnistuu käyttämään Helinän mustasukkaisuutta omaksi hyödykseen, puhuu tämän pyörryksiin ja saa tämän kavaltamaan Peterin piilopaikan. Luvattuaan keijulle olla koskematta Peteriin sormellaan taikka koukullaan, kapteeni toimittaa pojalle lahjapakettiin kääräistyn pommin joka osoittaa viekkautta ja kekseliäisyyttä. Myös Koukun ja koukkupaistia himoitsevan krokotiilin väliset selkkaukset ovat ikimuistoisia ja jaksavat naurattaa vielä usean katselukerran jälkeen.
Vaikka Disneynkin versiossa kuvataan sitä miten tärkeää äidinrakkaus on lapselle, ei sitä ole tuotu yhtä paljon esille kuin J.M. Barrien alkuperäisessä tarinassa. Myös alkuperäistarinan raakuutta on hieman kaunisteltu, sillä kirjassa intiaanit jahtaavat tosissaan kadonneita poikia ja nylkevät näiltä päänahat irti ja kantavat niitä mukanaan voitonmerkkeinä. Disneyn versiossa kadonneiden poikien ja intiaanien välinen kärhämöinti on pelkkää leikkimielistä kilpailua. Kirjassa kadonneet pojat myös vahingoittavat Leenaa pahemmin yrittäessään Helinän kehotuksesta ampua tämän alas taivaalta ja tätä luullaankin hetken ajan kuolleeksi, kun taas elokuvassa Leena lähinnä vain suistuu lentoradaltaan ja meinaa pudota kivikkoon, mutta Peter saa tämän kiinni viime hetkellä.
Alkuperäisessä tarinassa painotetaan myös sitä, miten Mikä-mikä-maahan päätyneet unohtavat nopeasti kaiken entisestä elämästään ja miten kaikki heidät tunteneet unohtavat myös heidät. Disneyn Peter Panissa seikkaa ei korosteta, mutta sen voi huomata varsinkin Leenan veljistä ja kadonneista pojista. Kadonneet pojat ovat ajat sitten unohtaneet omat äitinsä eivätkä enää edes kunnolla muista koko sanan merkitystä. Jukka ja Mikko ovat menossa samaa tietä, mutta kohtauksessa jossa Leena laulaa kappaleen Your Mother and Mine myös veljekset muistavat miltä äidinrakkaus tuntuu ja alkavat kaipaamaan kotiinsa.
Elokuvan kaksi kauneinta ja itselleni rakkainta hetkeä löytyvät elokuvan lopusta. Ensimmäisessä Peter Pan julistaa itsensä Koukun laivan uudeksi kapteeniksi ja ensitöikseen ottaa suunnan kohti Lontoota viedäkseen Leenan ja tämän veljet takaisin kotiin. On uskomattoman kaunista katseltavaa, kun Helinä levittää keijupölyään laivan ylle jolloin se muuttuu kokonaan kullanhohtoiseksi. Vähitellen laiva nousee ilmaan Mikä-mikä-maan yläpuolelle jättäen saaren vähitellen taakseen jolloin katsoja tietää seikkailun lähestyvän loppuaan.
Toinen kohtaus päättä koko elokuvan. Siinä kotiin palannut Leena istuu lastenhuoneen ikkunan äärellä katsoen taivaanrantaan, jossa näkyy utuinen merirosvolaivan hahmo. Linkitän kohtauksen tähän, koska sanani eivät riitä kuvaamaan sitä mahdollisimman hyvin.
Olen pienestä asti rakastanut tätä kohtausta ja se näyttää herra Kultasen aivan uudessa valossa. Elokuvan alussa perheen isä antaa itsestään ankaran ja äreä kuvan, mutta tässä kohtauksessa näemme jotain aivan muuta. Herra Kultanen muistaa lapsuudestaan jotain, minkä oli melkein jo unohtanut. Tämä tuo hahmoon lisää ulottuvuuksia ja tekee tästä helpommin samaistuttavan kun katsoja ymmärtää määrätietoisen isänkin olleen joskus lapsi joka halusi pysyä sellaisena ikuisesti. Se tunteikkuus, jolla nuo sanat on lausutaan kruunaa kauniin kokonaisuuden.
Peter Pan toimii mielestäni eräänlaisena symbolina kaikelle sille, mistä Disneyssä on kyse. Elokuva kertoo siitä minkä jokainen ihminen on joskus käynyt läpi ja sen tarina tulee olemaan ikuisesti ajankohtainen. Peter Pan on elokuva lapselle meissä kaikissa ja se käsittelee hienosti aikuistumista ja sitä, miten tärkeää on säilyttää lapsenomainen suhtautuminen elämään ettei se käy liian raskaaksi.
Your Mother and Mine
Tämä kappale tuppaa jäämään elokuvan muun musiikin varjoon, mutta itse rakastuin siihen välittömästi kun sen ensimmäistä kertaa kuulin. Kappaleen sanoissa välittyy kauniisti se, miten tärkeää äidinrakkaus on lapselle ja se herättää myös ajatuksia ja muistoja omasta äidistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti