Disney Classic 16: Prinsessa Ruusunen

Alkuperäinen nimi: Sleeping Beauty
Ensi-ilta: 29. tammikuuta 1959
Kesto: 73 min.
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson, Wolfgang Reitherman
Tuottaja: Walt Disney
Käsikirjoittajat: Erdman Penner, Joe Rinaldi, Winston Hibler, Bill Peet, Ted Sears, Ralph Wright, Milt Banta
Pääosat: Mary Costa, Bill Shirley, Eleanor Audley, Verna Felton, Barbara Luddy, Barbara Jo Allen
Katsottu: DVD, englanniksi

"We'll put them all to sleep, until Rose awekens."

Olin muistaakseni kuusivuotias kun näin Prinsessa Ruususen ensimmäisen kerran. Siihen liittyi samanlaista kiinnostusta kuin mihin tahansa uuteen elokuvaan, alkuun sen jaksoi katsoa lukemattomia kertoja aina vain uudelleen, kunnes se sai väistyä jonkun uuden elokuvan tieltä. Ruusunen ei lunastanut tuolloin paikkaansa rakkaimpien Disney klassikoiden listalla, vaikkei minulla ollutkaan sitä vastaan mitään ja toki elokuva on tullut aina toisinaan katsottua uudelleen muistin virkistykseksi. Kuitenkin vasta nyt löysin elokuvasta paljon uusia ulottuvuuksia ja se vakuutti minut syvemmin kuin koskaan ennen hämmästyttävällä taiteellaan, sadunomaisella äänimaailmallaan, goottisuudellaan ja mystiikallaan.

Kuten Disneyn aikaisemmat prinsessasadut, myös Ruusunen aloitetaan satukirjan sivuja kääntelemällä, mutta muuten yhtäläisyyksiä ei paljon ole. Jo elokuvaa tehdessä tiedettiin, ettei elokuvasta haluta tehdä liian samanlaista kuin Lumikista ja Tuhkimosta. Elokuvaan lähdettiin luomaan omaleimaisuutta animaation voimalla ja jo muksuna muistan ihailleeni elokuvan omaperäistä taidemaailmaa. Prinsessa Ruususeen mahtuu hämmästyttävää kuvilla leikittelyä jotka ovat kuin tietokoneella tehtyjä, mutta uskomatonta kyllä kaikki elokuvassa on piirretty käsin. Taustat ovat kuin taideteoksia ja hahmot ilmeikkäitä ja kaunispiireisiä. Elokuvassa käytetyt värit ja tyyli tuovat selvää keskiajanmakua elokuvaan johon on yhdistetty myös goottista tunnelmaa. Lopputulos on häikäisevän visuaalinen, kaunis ja herkkä.

Prinssi Philip on Disneyn prinsseistä ensimmäinen joka herättää todella mielenkiintoni ja poikkeaa ulkonäöltään edukseen selkeästi edellisistä. Philipin osa on myös suurempi ja hän on utelias ja rohkea oman tiensä seuraaja, olihan hän valmis uhmaamaan isänsä tahtoa mennä naimisiin prinsessan kanssa luultuaan Ruususta ensin pelkäksi maalaistytöksi. Yksinkertaisesti ilmaistuna voisin sanoa, että Philip on Disneyn prinsseistä ensimmäinen jolta löytyy munaa. Huomasinpa hahmossa myös erään mielenkiintoisen seikan, nimittäin elokuvan alussa kun prinssi nähdään lyhyen hetken pikkupoikana katsomassa vastasyntynyttä Auroraa hänen hiuksessa ovat vaaleat, kun taas myöhemmin ne ovat ruskeat. En kuitenkaan tiedä voiko tätä varsinaiseksi virheeksi laskea, koska tiedän useampikin ihmisiä joiden hiukset ovat vanhetessa tummemmat kuin lapsena, mukaan lukien sekä itseni että veljeni. Oli virhe tai ei, seikka on silti mielenkiintoinen ja huomioimisen arvoinen.

Aurora erottuu niin ikään edukseen aikaisemmista prinsessoista. Aurora ei ole yhtä naiivi kuin Lumikki ja Tuhkimo ja hänessä on hieman samanlaista kapinahenkeä kuin nykyajan teini-ikäisissä. Haltiakummit ovat ankarasti kieltäneet Ruususta puhumasta vieraille ja vaikka tyttö onkin käskyä Philipin kohtaamiseen asti noudattanut, pitää hän määräystä typeränä ja tuntee tulevansa kohdelluksi pikkutyttönä. Ruusunen rakastaakin ajatusta käskyn uhmaamisesta ja haaveilee miehestä, jonka on kohdannut unessaan. Toisaalta Ruusunen osaa käyttäytyä myös liioitellun dramaattisesti ja marttyyrimäisesti, mutta nuo piirteet sopivat hänen ikäiselleen tytölle kuin nyrkki silmään. Aurora sulautuu loistavasti ympäristöönsä ja vie jälleen animoidun hahmon kauneuden uudelle tasolle. Aurora on luonnonlapsi kuten metsässä kasvaneen tytön kuuluukin olla, mutta toisaalta hänellä on selkeät kuninkaalliset piirteet jotka kielivät hänen sukujuuristaan. Hahmot ilmeet ja eleet kertovat upeasti hahmon tunteista niiden vaihdellessa surusta iloon ja ujoudesta itsevarmuuteen. Auroran osa ei kuitenkaan ole verrattain iso sillä ainut pätkäkin jossa hän elokuvan aikana puhuu sijoittuu puunhakkaajan mökkiin ja metsään, jota ennen ja jonka jälkeen hän kulkee tarinassa mukana enimmäkseen hiljaisena taustalla ja muiden hahmojen puheessa.

Pahatar on ehdottomasti yksi suosikeistani Disneyn pahiksista, ellei sitten peräti se suurin suosikki. Hahmo on ensinnäkin todella näyttävää katseltavaa mustapuhuvissa vaatteissaan ja terävine, kauniine kasvonpiirteineen ja hahmon eleet ovat hienovaraisen elegantteja. Pahattaren ääni on myös yksi hahmon upeimmista piirteistä, se on vahva ja pystyy muuttumaan sulavasti silkkisen pehmeästä kovaksi ja julmaksi, joka herättää pelkoa jopa tämän omissa kätyreissä. Pahattaren motiivit eivät ole vallan saavuttamisessa, onhan tämä jo valmiiksi Kielletyn vuoren valtiatar ja jopa Auroran äiti kuningatar puhuttelee tätä 'hänen korkeutenaan'. Sen sijaan Auroran syntymäpäiväjuhlilta kutsumatta jätetty ilkeä haltiatar tekee selväksi, että kannattaa katsoa kenet jättää kutsumatta lapsensa juhliin. Pahatar nauttii suuresti Auroran päälle langettamastaan kirouksesta, jonka motiivina on silkka omanarvontietoisuus ja pahuudenjano. Pahatar antaa itsestään todella arvokkaan kuvan ja on kaunis, karismaattinen, säälimätön, julma eikä kumarra ketään. Kokonaisuudessa upea nainen, jota en voisi kylliksi ylistää.

Hyvät haltiat Flora, Fauna ja Ilomieli ovat hyvin perinteisiä mukavien ja kilttien tätien karikatyyrejä. Monet varmasti pystyvät löytämään vanhemmistaan tai isovanhemmistaan piirteitä, jotka sopivat johonkin näistä kolmesta lempeästä hahmosta. Omaan makuuni hahmot ovat jopa liian kilttejä ja hyväntahtoisia, mutta tarinan kannalta näiden hyvyys on olennaista. Näiden lahjat prinsessa Auroran syntyessä ovat mielestäni kekseliäitä ja sopivaa vaihtelua perinteisiin myssyihin ja kummilusikoihin. Taikuus on aina saduissa itseäni kiehtonut elementti ja sitä on osattu hyödyntää lahjoissa kekseliäästi. Kuusitoista vuotta myöhemmin tytölle on paljon enemmän hyötyä kauneudesta ja lumoavasta lauluäänestä kuin pieneksi käyneistä vauvanvaatteista. Lahjojen annon ohessa käytetty animointi on sitä mistä aiemmin mainitsin, eli uskomattomia efektejä joissa ei kuitenkaan ole käytetty lainkaan tietokonetta.

Kohtaus jossa haltiat valmistelevat Ruususen 16-vuotissyntymäpäiviä on hauskaa katseltavaa, näiden yrittäessä selvitä töistään ilman taikaa onnistuen aiheuttamaan lähinnä sähläystä ja pientä kaaosta. Aloin kuitenkin ihmetellä näiden uusavuttomuutta elossa ilman taikaa, sillä olihan sitä tuossa kohtauksessa kestänyt jo kuusitoista vuotta. Silti tuntui kuin nämä olisivat ensimmäistä kertaa leiponeet tai ommelleen vaatteita. Voisihan tämän selittää sillä, että haltiat olivat aikaisemmin hoitaneet eri askareita keskenään ja päättäneet nyt kokeilla erilaista järjestelyä. Vaikka kohtausta olisikin ehkä voinut hieman tarkentaa jotenkin, on se tällaisenaan hauska ja sopii loistavasti elokuvaan keventäen tunnelmaa synkkien hetkien välissä.

Elokuvaan mahtuu toinen toistaan ikimuistoisempia ja upeampia kohtauksia. Koko Once Upon a Dream -kohtaus alkaen Ruususen kävelystä metsässä aina tämän ja prinssi Philipin kohtaamisen on uskomattoman kaunis, sadunomainen ja takuu varmasti ikimuistoinen. Philipin ja Ruususen rakastuminen on nopeaa ja helppoa kuten aikaisempien Disney parien, mutta se toimii silti ja on nostalgisuudessaan kullan arvoinen.

 
Pidän myös kohtauksesta, jossa Pahatar houkuttelee Ruususen värttinän luo. Ruususen hypnoosiin vaipunut, kivettynyt olemus, musiikki ja vihreät sävyt muodostavat maagisen, kauhuelementeillä maustetun kohtauksen jolle Pahatar ja lattialla elottomana makaava prinsessa antavat dramaattisen loppusilauksen. Myös kohtaus jossa haltiat vaivuttavat koko kansan uneen on surumielisyydessään kaunis, liikuttava ja upeaa kerrontaa kuvien ja musiikin siivillä.

Elokuvan loppupuolella on yksi animaatiomaailman upeimmista taistelukohtauksista, jossa prinssi Philip taistelee lohikäärmeen muodon ottaneen Pahattaren kanssa. Kohtaus on laajalti ylistetty ja erityisesti elokuvan iän huomioiden se on todella upeaa, vaikuttavaa ja tuohon aikaan myös ennen näkemätöntä... ei, kokematonta katsottavaa. Kohtaus ei ole pitkä, mutta sitäkin upeampi. Goottikauhu on tässä kohtauksessa vahvasti esillä ja se on häikäisevä taidonnäyte animaattoreilta niin taiteellisesti kuin kerronnallisestikin.

Elokuvan musiikki on sovellettu Pjotr Tšaikovskin baletista Prinsessa Ruusunen ja lopputulos on kaunista ja monipuolista. Musiikki sulautuu mutkattomasti elokuvaan ja vahvistaa kohtauksien tunnelmaa. Musiikki on rauhallista ja sopivan klassista ja myös instrumentaaleja on verrattain paljon.

Kokonaisuudessaan Prinsessa Ruusunen on todella vaikuttava ja omalaatuinen elokuva. Siinä on paljon erilaisia elementtejä, jotka yhdistyvät satumaiseksi, taiteelliseksi ja kauniiksi lopputulokseksi johon mahtuu mukaan myös aavemaisia ja pelottavia elementtejä. Tarinassa on paljon kekseliäisyyttä jossa taikuus on suuressa osassa ja sitä onkin hyödynnetty kauniilla ja mielikuvituksekkailla tavoilla. Elokuva antaa katsojalle jotain usealla eri tasolla ja on kiistatta yksi näyttävimmistä klassikoista.

Once Upon a Dream
Maistiainen elokuvan upeasta musiikista ja kuvakerronnasta. Tämän kohtauksen tekeminen muodostui uskomattoman kalliiksi ja sen takia saatiin jälleen pelätä studion tulevaisuuden puolesta, mutta se todella osoittautui tekemisen arvoiseksi.