Disney Classic 17: 101 dalmatialaista

Alkuperäinen nimi: One hundred and one dalmatians / 101 dalmatians
Ensi-ilta: 25. tammikuuta 1961
Kesto: 76 min.
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
Tuottaja: Walt Disney
Käsikirjoittaja: Bill Peet
Pääosat: Rod Taylor, Cate Bauer, Betty Lou Gerson
Katsottu: DVD, englanniksi

"We'll have a plantation... a Dalmatian plantation!"

101 dalmatialaista on yksi lapsuuteni ehdottomista suosikki klassikoista. Vaikka se ei arvoasteikossa enää yhtä korkealle ylläkään, on se todella tyylikäs ja moderni elokuva. Lapsena suurin mielenkiinto kohdistui lähinnä dalmatialaisiin, mutta nykyisin huomiota tulee kiinnitettyä enemmän hahmokaartiin myös ihmisten osalta sekä persoonalliseen taustataiteeseen.

101 dalmatialaista on varsin moderni Disney elokuva. Se perustuu nykyajan Lontooseen, eikä satumaailmaan tai menneisyyteen kuten useimmat muut studion, erityisesti alkupään, elokuvat. Elokuvat taustat ovat uniikkeja, pelkistettyjä ja tyylikkään omaperäisiä. Seinällä olevissa valokuvissa ei ole väritetty pikkutarkasti vaan niissä saattaa esiintyä vain yhtä tai kahta väriä ääriviivojen lisäksi. Taustat eivät ole yksityiskohtaisia ja niiden yksikertaista tyyliä voisi kuvata picassomaiseksi. Suurin osa studion henkilökunnasta oli tyytyväinen ainutlaatuiseen lopputulokseen, mutta yllättäen itse Walt Disney ei koskaan siitä pitänyt. Syyksi on spekuloitu sitä, että Walt kaipasi mielikuvituksekkaita, epätodellisia satumaailmoja ja olisi halunnut pysyä niiden parissa.

 Elokuva on myös loistavasti herättänyt henkiin tapahtumapaikat ja olosuhteet. Lontoo tuodaan elokuvassa katsojan silmille värikkäänä, kauniina, eloisana ja... no, hyvinkin lontoomaisena. Maaseudulle sijoittuvissa kohtauksissa puolestaan pystyy suorastaa haistamaan lehmänlannan hajun. Dalmatialaisten vaeltaessa sankassa lumimyrskyssä pystyy puolestaan tuntemaan hyisen viiman luissaan ja miten lumisade iskee vasten kasvoja. Tuota kohtausta katsoessa olin todella kiitollinen, että olin sisällä lämpimässä omalla sohvallani.

Elokuvan alkutekstit ovat vertaansa vailla ja todella kekseliäät. Tekstien ohessa nähdään kaikenlaista mahdollista pilkuilla ja koirilla leikittelyä, johon mahtuu mm. nuottien pilkut samalla kun ruudulle ilmestyy musiikista vastanneiden henkilöiden nimet sekä hinaajan taivaalle puhaltamat pilkkumaiset savuhattarat. Kaikkiaan elokuvassa nähdään 6 469 952 dalmatialaisen pilkkua ja elokuvaa tehdessä studiolla oli oma osastonsa, joka vastasi koirien pilkuista. Pongolla pilkkuja on 76, Perditalla 69 ja jokaisella pennulla 32 (tämä piti tarkistaa koska wikipedia antoi erilaiset tilaston Pongon ja Perditan pilkuista, oma lähteeni on DVD:n ekstroista muuten paitsi pilkkujen kokonaismäärästä... mene ja tiedä sitten mikä on oikeaa tietoa).

Tarina perustuu brittiläisen Dodie Smithin samannimiseen kirjaan, johon Walt Disney rakastui syvästi luettuaan sen. Smith ja Disney kävivät keskenään kirjeenvaihtoa alunperin yhteistyönsä tiimoilta ja sitä myöten näiden kahden välille kehittyi ystävyys, joka jatkui aina Waltin kuolemaan asti. Kirjan pohjalta elokuvaa tehdessä useat seikat tuppaavat muuttua ja jotakin joudutaan jättämään kokonaan pois ja näin kävi myös 101 dalmatialaisen kohdalla. Kirjassa Pongon vaimon nimi on Missis ja Perdita on sijaisimettäjänä Missisin synnytettyä 15 pentua. Lisäksi kirjassa esiintyvä Perditan puoliso Prince on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Smith ei liiemmin pitänyt näistä muutoksista, mutta ymmärsi ne ja antoi Disneyn hoitaa työnsä kuten parhaaksi näki.

Disneyn elokuvien tarinasuunnittelusta on yleensä ollut vastaamassa useampi henkilö, mutta 101 dalmatialaisessa hommasta vastasi yksinään Bill Peet. Kun lopullista elokuvaa verrattiin Peetin kuvakäsikirjoitukseen huomattiin, että muutoksia oli tuli tuskin lainkaan ja jopa Dodie Smith sanoi Bill Peetin parantaneen hänen kirjaansa. Tuota voikin sanoa jo aikamoiseksi kehuksi eli Peet teki totisesti loistavaa työtä käsikirjoituksen parissa.

Elokuvassa ei ole kuin pari laulua, mikä on siinä mielessä hauska piirre, että Roger tekee musiikkia työkseen. Kuitenkin kokonaisuus toimii hyvin ilmankin ja 101 dalmatialaista on sen verran nopeatempoinen elokuva, ettei lauluille edes jäisi paljonkaan aikaa. Muutenkin hahmot ovat niin keskittyneitä pääsemään kotiin ja pakoon Cruellalta, ettei näiden mielessä taatusti ole päällimmäisenä ruveta vetämään ryhmälaulua.

Olen aina pitänyt elokuvassa siitä, että koirat puhuvat omistajistaan lemmikkeinä. Tämä tuo mukavaa vastapainoa yleisemmin käytetyille sanoille omistaja, isäntä, emäntä jne. jotka viittaavat ihmisen ns. ylempi arvoisuuteen ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa. Loppujen lopuksi lemmikki on kuitenkin se jota paapotaan ja jonka mukaan suunnitellaan suurin osa menoista, joten se siitä ihmisen ylempi arvoisuudesta. Vaikka eläin näkeekin ihmisensä lauman johtajana on itsestään selvää, että huolenpitoa osoittava ihminen on eläimelle ennemminkin tasavertainen kumppani eikä minkäänlainen hallitsija, jonka edessä tulisi pelätä ja kyyristellä.

Pidän kovasti alun kohtauksesta jossa Pongo istuu ikkunan ääressä tarkkailemassa kadulla kulkevia koiria ja näiden omistajia (lemmikkejä ja näiden lemmikkejä?). Kohtaus on yksinkertaisuudessaan hauska ja viihdyttävä ja kohtauksessa on hienosti tuotu esiin sananlasku, jonka mukaan ihminen muistuttaa koiraansa.

Hämyhaukku on ajatuksena mielenkiintoinen. Mitä kaikkia lenkillä olevat, haukkuvat koirat mahtavatkaan juoruilla keskenään? Elokuvan ikimuistoisessa kohtauksessa jossa Pongo laittaa eteenpäin viestin kadonneista pennuistaan nähdään myös Disneyn aikaisemmasta elokuvasta Kaunottaresta ja Kulkurista muutama hahmo vilaukselta. Kohtauksessa nähtävät Tupsu, Riitta, Bull, Kauntoar ja Kulkuri ovat piristäviä yksityiskohtia vauhdikkaan elokuvan tiimellyksessä.

Koira- ja muitakin eläinhahmoja on elokuvassa julmetun paljon kun pelkästään dalmatialaisia nähdään elokuvassa se 101 kappaletta. Ymmärrettävästä syystä siis vain muutaman pennun persoona pääsee kunnolla esille, mutta plussaa kuitenkin siitä että myös persoonattomammat pennut pääsevät välillä ääneen.

Perdita on juuri sellainen kuin hyvän äidin kuulukin olla - kiltti, rauhallinen ja ymmärtäväinen. Pongo taas on hauska isä, joka on tärkeä esikuva jokaiselle pennulleen. Pongo on rento ja mukava isä, mutta osaa myös tarpeen tullen vakavoittua ja tekee kaikkensa perheensä puolesta.

Vaikka Rogerin ja Anitan suhde jää koiriin keskittyvässä elokuvassa hieman taka-alalle, on se osattu kuvata hienovaraisesti. He ovat perinteinen nuori pari, jolla on hauskaa yhdessä ja jolle kosketuskontakti on tärkeää, sillä lähes joka kohtauksessa jossa heitä näytetään yhdessä he halaavat, suukottelevat ja tai hierovat neniään vastakkain. Nuo pienet yksityiskohdat ovat suloisia ja tekevät parista aidon tuntuisen.

Jos minulta kysytään elokuvan kuningatar on ehdottomasti itse Cruella de Vil, jonka pelkkä nimi riittää kertomaan paljon tästä hullusta ja pakkomielteisestä naisesta. Pelkästään tapa jolla hahmo tuodaan mukaan elokuvaan on mitä loistavin. Alussa kuullaan vain tämän kaahailun synnyttämät renkaiden ja jarrujen vinkaisut sekä auton torven ulvonnat. Seuraavaksi hahmosta nähdään varjokuva ulko-oven lasia vasten, jonka jälkeen Cruella pelmahtaa estradille äänekkäästi ja arvolleen uskollisena, varastaen katsojien huomion kokonaan itseensä.

Cruellan hahmosuunnittelu on erittäin onnistunut ja hahmo on samalla sekä kaunis, että puistattava. Cruella on luiseva ja tämän korkeat poskipäät saavat tämän kasvot näyttämään nälkiintyneiltä. Kuitenkin hänen pukeutumisensa ja tapansa kertovat tyylikkyydestä, esimerkkeinä muhkeat turkikset, korkokengät, mustavalkeat hiukset ja vaaleanpunaiset savukkeet jotka keikkuvat pitkän imukkeen päässä. Cruella on hullu, aggressiivinen, turhamainen, häpeilemätön, ilkeä, juonitteleva jne. listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle. Erityisesti Cruellan hulluus pääsee loistamaan lopun takaa-ajokohtauksessa, jossa Cruella suistuu pariin otteeseen tieltä ja lopulta romuttaa autonsa kokonaan ajaessaan takaa kallisarvoisen turkkinsa ainesosia.

Ikimuistoinen piirre Cruellassa on myös tämän ääni ja erityisesti äänekäs ja omaperäinen nauru. Hannele Lauri tulkitsee Cruellaa loistavasti suomeksi, mutta jos minulta kysytään niin kyllä alkuperäisenä äänenä toiminut Betty Lou Gerson vie voiton. Hahmo on äärimmäisen liioiteltu usealla eri tavalla, mutta juuri se tekee Cruellasta niin ikimuistoisen, rakastettavan ja inhottavan.

101 dalmatialaista sopii ehkä parhaiten perheen nuorimmille, jotka haaveilevat omasta koirasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivät vanhemmatkin pystyisi nauttimaan elokuvasta täysin rinnoin. Elokuvalla on annettavaa jokaiselle ja omassa lapsuudessani elokuvalla oli niin suuri merkitys, että mielestäni jokaisen tulisi nähdä tämä persoonallinen ja ikimuistoinen klasikko.


Cruella de Vil
Tässä nähdäänkin tuo upea kohtaus, jossa Cruella nähdään ensimmäisen kerran. Voiko tähän enää lisätä mitään?