Ensi-ilta: 18. lokakuuta 1967
Kesto: 75 min.
Ohjaaja: Wolfgang Reitherman
Tuottaja: Walt Disney
Käsikirjoittajat: Larry Clemmons, Ralph Wright, Ken Anderson, Vance Gerry, Bill Peet
Pääosat: Phil Harris, Sebastian Cabot, Bruce Reitherman
Katsottu: VHS, suomeksi
"Koukussa on."
Olen lykännyt tämän merkinnän kirjoittamista jo hävyttömän kauan joten nyt onkin korkea aika kirjoittaa se. Suurin osa ajatuksista on luultavasti jo päässyt karkaamaan, mutta enköhän tästä jotain saa irti. Vaikka arvostelu tuleekin vasta nyt katsoin elokuvan vielä vuoden 2011 puolella ja se olikin sopiva elokuva päättämään taas yksi vuosi, sillä myös Disneyllä Viidakkokirja päätti yhden aikakauden. Elokuva oli nimittäin viimeinen jota itse Walt Disney oli mukana työstämässä, mutta kuoli 15. joulukuuta vuonna 1966 eli ennen kuin Viidakkokirja oli edes ehtinyt saamaan ensi-iltansa.
Siitä oli ehtinyt vierähtää paljonkin aikaa kun olin viimeksi katsonut Viidakkokirjan, koska oma VHS-kasettini on aika heikossa hapessa. Värit ovat niin hyvät kuin mitä vanhalla kasetilla suinkin voi olla, mutta kuva sen sijaan hyppii ja tärisee kuin Duracell-puput hyppykepeillä. Myös ääniraita sinkoili raivostuttavalla tavalla vuoroin korkealle ja vuoroin matalalle ja siihenkin oli vain alistuttava, koska ei maksanut vaivaa vaihdella volumen tasoa jatkuvasti. Viidakkokirja on niitä lapsuuteeni kuuluneita elokuvia, joita tuli katsottua useaan otteeseen aina uudestaan ja uudestaan. Muistan myös miten kaverin kanssa joskus pikkuisina hoilattiin kappaleita Bear Necessities ja I Wanna Be Like You.
Elokuvan alussa nähdään upeita intialaisia maisemia. Ensimmäisenä nähdään metsäinen kylä ja siitä siirrytään vähitellen sankempiin ja rehevämpiin maisemiin joka luo tunnetta, kuin todella sukeltaisi viidakon uumeniin. Myös taustalla soiva musiikki rakentaa eksoottisen ja salaperäisen tunnelman joka myös herättää elokuvan tapahtumapaikat ja tarinan hienosti eloon.
Walt Disney oli siitä asti kun alkoi tehdä pitkiä elokuvia tiennyt, että Kiplingin Mowgli-tarinoissa piili oivallisia aineksia animaatioon. Kirjassa oli paljon eläinhahmoja, joilla oli ihmismäiset piirteet ja luonteet ja näin olen sopivat täydellisesti Disneyn elokuvaan.
Disneyn Viidakkokirja on loikannut aika kauas siitä, mitä alkuperäinen Viidakkokirja on. En ole Kiplingin kirjaa lukenut, mutta muistan joskus nähneeni dokumentin jossa Walt nimenomaan painotti haluamansa tehdä tarinasta täysin omanlaisensa, joka olisi keveämpi ja riemukasta katseltavaa, eikä hän liioin pitänyt tärkeänä olivatko studion työntekijät lukeneet Kiplingin Viidakkokirjaa. Aluksi tarinaa seurattiin tarkemmin, mutta alkoi käydä liian synkäksi ja tylsäksi ja lisäksi siinä oli kaameita kohtia, joita ei haluttu ottaa mukaan animaatioon. Mowgli-tarinat eivät myöskään liittyneet paljonkaan toisiinsa, joten niiden kasaaminen yhtenäiseksi elokuvaksi olisi ollut haasteellista.
Lopulta Walt päätti, että huolimatta elokuvan klassikko asemasta siihen lisättäisiin Disneyn versiossa rutkasti huumoria ja sen kanssa pidettäisiin hauskaa. Kiplingin versio toimisi enemmänkin ponnahduslautana ja innoittajana kuin tulkinnan ja mukailun kohteena. Disneyn tekemä ratkaisu toimi ja ottaen huomioon alkuperäisen teoksen laajuuden Disney on onnistui sovelluksessaan erinomaisesti ja luonut omaperäisen version tarinasta. Tarina etenee vaiheittain sen kulkiessa Mowglin matkalla takaisin ihmiskylään ja matkan varrelle on saatu mukaan laaja kirjo erilaisia viidakon eläimiä.
Waltin kuoltua ennen elokuvan valmistumista animaattorin pitivät huolen, että jokaisessa kuvassa näkyisi hänen kädenjälkensä. Mahtava maailmanensi-ilta järjestettiin Graumanin kiinalaisessa teatterissa Hollywoodissa ja Viidakkokirjasta tuli välittömästi Disneyn menestynein animaatio. Viidakkokirja niitti mainetta myös maailmassa ja mm. Saksan liittotasavallassa se oli menestynein Disney-elokuva vuosikymmeniin.
Disneyn Viidakkokirjassa susiin sivutaan vain elokuvan alussa. Tämä on mielestäni sääli sillä olisin mieluusti kuullut ja nähnyt näitä enemmänkin, onhan Mowgli ollut näistä riippuvainen suurimman osan lapsuuttaan. Muutenkin sudet esitetään elokuvissa useammin negatiivisessa valossa ja olisi ollut hienoa nähdä näin upeaa eläinlajia kerrankin enemmän hyvässä valossa.
Baloo on muuttunut todella paljon Kiplingin alkuperäisestä teoksesta, jossa hahmoa kuvattiin viisaaksi ja jonka tehtävä oli opettaa Mowglia viidakon tavoille. Disneyn versiossa karhu on laiska ja mukavuudenhaluinen oman elämänsä sankari, joka viettää huoletonta karhun elämää. Omaksi suosikikseni elokuvassa nousee tiukkapipoinen Bagheera, jonka jankutukset Mowglin saamisesta takaisin ihmiskylään kaikuvat kuuroille korville.
Elokuvan pahis Shere Khan on myös yksi suosikki hahmojani elokuvassa. Vaikka tämä esiintyy vasta elokuvan loppupuolella, puhutaan tästä paljon koko elokuvan aikana ja useimmiten tiikeristä puhuttaessa siihen liittyy palkoa. Sudet ovat valmiita lähettämään laumaan kuuluneen Mowglin pois, koska eivät halua vaarantaa itseään tiikeriä vastaan joka antaisi helposti turpaan koko laumalle. Shere Khanin nimi herättää pelkoa koko viidakossa ja tiikeri hyvin tietoinen omasta maineestaan ja nauttii herättämästään pelosta. Hahmo on kylmän rauhallinen eikä menetä temperamenttiaan helposti. Shere Khan ei ehkä ole jäänyt mieleen ikimuistoisimpana Disney-pahiksena, mutta ihmissyöjätiikeri on tavallisessa elämässä paljon varteenotettavampi uhka kuin merennoidat tai pahat haltiat. Shere Khanin kohtalo lopussa ei tee täydellisesti oikeutta hahmolle, mutta toisaalta hahmo ei myöskään kuollut joten ainakin voin tukeutua ajatukseen, että tämä terrorisoi viidakossa vielä elokuvan tapahtumien jälkeenkin.
Elokuvan musiikki on hyväntuulista, positiivista ja siinä on mukana myös paljon ruumiinkieltä. Kappaleet jäävät viheliäisesti päähän soimaan ja kuten sanottu, muksuna Viidakkokirjan kappaleet olivat niitä joita eniten tuli luriteltua ja varmasti yli vanhempien sietokyvyn.
Mowgli on koko elokuvan ajan vakuuttanut niin itsepäisesti haluavansa jäädä viidakkoon, että osa katsojista varmasti odottaa tämän jäävänkin sinne. Kuitenkin lopussa on suloinen kohtaus, jossa Mowgli kohtaa ensimmäistä kertaa toisen ihmisen sitten vauva-aikojensa. Kyseessä on Mowglin ikäinen tyttö, joka hakemassa vettä ja laulaa samalla omasta kodista ja aviomiehestä. Kuin hypnoosissa Mowgli seuraa tyttöä aina kylään asti, jättäen taakseen ratkaisuun mitä tyytyväisimmän Bagheeran ja hölmistyneen Baloon.
My Own Home
Mainitsemani kohtaus elokuvan lopusta. Peter Panin Your Mother and Minen tavoin tämä ei suomenkielisessä versiossa ole koskaan napannut, mutta kuultuani alkuperäisen version ihastuin kappaleeseen välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti