Ensi-ilta: 11. maaliskuuta 1977
Kesto: 71 min.
Ohjaajat: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman
Tuottaja: Wolfgang Reitherman
Käsikirjoittajat: Larry Clemmons, Ralph Wright, Vance Gerry, Xavier Atencio, Ken Anderson, Julius Svendsen, Ted Berman, Eric Cleworth, Winston Hibler
Pääosat: Sterling Hollowauy, Paul Winchell, Junius Matthews, John Fiedler
Katsottu: DVD, englanniksi
"The only reason for being a bee is to make honey. And the only reason for making honey is so I can eat it."
Nalle Puh oli iso juttu lapsuudessani. Siitä kielivät videokasetit, lelut, kirjat sun muut. Usealle, niin myös itselleni, Nalle Puh symboloi lapsuutta ja sen mutkattomuutta. Puolen hehtaarin metsä ja sen asukkaat edustavat sitä lapsuuden kaunista ja turvallista maailmaa, jossa kaikki ovat kilttejä ja ongelmiin löytyy aina helposti ratkaisu, vaikka toisaalta myös ongelmat itsekään eivät ole kovin valtaisia.
Nyt en kuitenkaan ollut enää pitkään aikaan juurikaan huomioinut tätä lapsuuden rakasta hahmoa ja hieman nihkeästi tartuin nyt DVD:hen, pitäen sitä lähinnä hyvänä esimerkkinä klassikoiden monipuolisuudesta ja parhaiten pienille lapsille ja koville Puh-faneille toimivana kevyenä hömppänä. No, lapset toki Puhia rakastavat, mutta olin kuitenkin enimmäkseen väärässä sillä elokuva aukeni itselleni nyt täysin eri tavalla kuin ennen. Elokuva oli kurkistusikkuna lapsuuden aikoihin ja se herätti paljon muistoja niistä ajoista, jolloin maailma oli viaton ja maalattu sateenkaaren värein. Lisäksi elokuvan loppu antoi sille paljon syvemmän merkityksen ja muistutti, että elämä kulkee eteenpäin ja vuoden kuluvat vaikkemme sitä aina haluaisikaan.
Walt Disney osti oikeudet Nalle Puhin elokuvasointiin vuonna 1961. Asiaa pohdittuaan Disney päätti, että Puhista tehtäisiin kolme lyhytelokuvaa jotka julkaistaisiin ensin itsenäisesti ja vasta sitten yhdistettäisiin pitkäksi elokuvaksi. Syy tähän oli se, etteivät Milnen kirjojen hahmot olleet tuolloin vielä amerikkalaisille tuttuja, niinpä ihmiset voisivat ensimmäisessä elokuvassa tutustua hahmoihin ja maailmaan. Näin hahmot olisivat seuraavan elokuvan ilmestyessä tuttuja ja se saisi paremman vastaanoton. Ensimmäinen lyhäri Hunajapuu ilmestyi vuonna 1966 ja seuraavan osan Tuulinen päivä tuotanto alkoi heti sen jälkeen. Valitettavasti Walt ei kuitenkaan ehtinyt nähdä studionsa versiosta Nalle Puhista kuin ensimmäisen osan ennen kuolemaansa. Pitkäksi elokuvaksi Nalle Puh koostettiin vuonna 1977, jolloin siihen lisättiin myös sen loppu eli Last Chapter. Tuota osaa ei haluttu julkaista ennen lopullista elokuvaversiota, sillä se tuntui yksittäin julkaistuna liian lopulliselta ja haikealta.
Elokuvan pohjana ovat A. A. Milnen kirjat, joihin oli syntynyt inspiraatio Milnen pojan lelueläimistä. Poikkeuksina ovat Kani ja Pöllö jotka ovat Milnen omaa keksintöä. Myös Milnen kirjoja kuvittaneen E. H. Shepardin piirroksissa muut hahmot on kuvattu leluina, kun taas Kani ja Pöllö oikeina eläiminä. Tämä tulee myös esille eräässä kirjan kohtauksessa, jossa Kani toteaa Pöllölle että vain heillä on aivot ja muilla on päässään pelkkää purua. Puolen hehtaarin metsän esikuvana puolestaan oli Milnen perheen kotitalon lähellä ollut Ashdownin metsä.
Elokuvan englanninkielinen ääniraita on loistava, äänet ovat omaperäisiä ja ilmentävät loistavasti hahmojen persoonia. Nalle Puhin äänenä olevaa Sterling Hollowayta on kuvattu Nalle Puhin ihmisversioksi tämän lempeän, nallemaisen olemuksen takia. Ristolla on kaikissa kolmessa lyhärissä eri ääninäyttelijä jolloin muutamien vuosien välein valmistuneissa pätkissä tämän äänenä on joka kerta nuori poika. Äänet ovat keskenään kuitenkin melko samanlaisia enkä tajunnut tätä ennen kuin katsoin elokuvan making of -dokumentin. Yksi omia suosikkejani on Tiikerin äänenä oleva Paul Winchell joka toi hahmoon paljon omaa mukanaan erinäisten repliikkien muodossa. Esimerkiksi yksi Tiikerin ikivihreistä repliikeistä "T-T-F-N: ta-ta for now!" (suom. "TVT: Terve vaan taas!") oli lohkaisu, jonka Winchell sattumalta päästi suustaan yhtenä äänityspäivänä.
Myös Disney toi mukanaan elokuvaan yhden oman hahmon, nimittäin Myyrän. Disney halusi elokuvaan hahmon, jonka kautta amerikkalaisen yleisön olisi helppo lähestyä elokuvaa. Studiolla päädyttiin Myyrän hahmoon, sillä myyrä on amerikkalainen eläin ja toi elävästi mieleen studion aiemman elokuvan Kaunottaren ja Kulkurin majavan. Lisäksi hahmo toi mukanaan elokuvaan omanlaistaan komediaa. Hahmo esiteltiin elokuvassa nokkelasti, kun Myyrä putkahtaa esiin kolostaan hän esittäytyy sanomalla "En ole luettelossa, mutta palveluksessa. Myyrä on nimi!". Luettelolla voidaan viitata myös puhelinluetteloon, mutta sen pointti on siinä ettei hahmo esiinny Milnen kirjoissa muiden hahmojen tavoin.
Elokuvan alkumusiikin aikana kun päähahmot esitellään, jokaisen hahmon kohdalla kuullaan kullekin valittua omaa instrumenttia. Instrumentit ovat: Ihaa - bassoklarinetti, Kengu - huilu, Ruu - piccolo, Kani - klarinetti, Nasu - oboe, Pöllö - okariina ja käyrätorvi sekä Nalle Puh - baritonitorvi.
Muksuna muistan pitäneeni elokuvan loppua ikävystyttävänä ja tylsänä, mutta nyt rakastuin tuohon kohtaukseen sen haikeuden ja eräänlaisen surumielisyyden takia. Kohtauksessa Riston ääninäyttelijänä ollut Timothy Turner oli tuolloin itsekin lapsi ja menetti kohtausta äänittäessä täysin tunteidensa hallinnan, minkä voi kuulla lopputuloksessa. Nähtyään elokuvan aikuisena hän oli sitä mieltä, että se on paras kohtaus jonka hän on koskaan tehnyt koska sen on niin aito ja todenmukainen.
Kohtaus piiloviestittää hankalia, väistämättömiä asioita. Risto tiedostaa olevansa kasvamassa kohti aikuisuutta, eikä hän voi enää kuluttaa aikaansa lempipuuhansa kanssa joka on "tehdä ei mitään". Lapsuudessa jokainen päivä oli uusi seikkailu ja mielikuvitusretki, harvoja asioita tuli suunniteltua etukäteen ja ne pienet päätökset joita silloin teimme syntyivät lennossa. Kohtauksessa Risto jättää hyvästit lapsuudelleen ja sitä kautta Puolen hehtaarin metsälle, jossa hänen pehmoeläimensä ovat heränneet eloon. Hän tietää, että itse tulee ennen pitkään unohtamaan sen miten kultaista aikaa lapsuus oli ja miten tärkeitä hänen eläinystävänsä tuolloin olivat. Rivien välistä pystyin erottamaan myös viitteitä elämän lyhyydestä ja kuolemasta joka sai olon tuntumaan todella surulliselta. Viimeisen niitin lyö kertojan viimeiseksi jäävät sanat elokuvassa:
"Wherever they go, and whatever happens to them on the way, in their enchanted place on top of the forest, a little bear will always be waiting."
Tuo lause vahvistaa kaiken edellä sanomani. Risto Reipas kasvoi aikuiseksi, unohti lapsuutensa ja lopulta myös päätti elämänsä tässä maailmassa. Ajatus Puhista istumassa yksin odottamassa parasta ystäväänsä ilman, että tämä milloinkaan enää palaa on musertava. Puh todella piti Ristolle antamansa lupauksen olla unohtamatta tätä ikinä. Lopettaessani elokuvan katselun silmäni olivat kyynelistä turvoksissa ja tajusin, että olin juuri itkenyt katsottuani Nalle Puhin.
Heffalumps and Woozels
Pidin tästä Puhin unijaksosta valtavasti. Ihastuttava mind fuck -hetki elokuvan keskellä, joka toi hieman mieleen Pink Elephants kohtauksen Dumbosta vaikkei ihan sen tasolle ylläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti