Ensi-ilta: 11. joulukuuta 1970
Kesto: 76 min.
Ohjaaja: Wolfgang Reitherman
Tuottajat: Winston Hibler, Wolfgang Reitherman
Käsikirjoittajat: Larry Clemmons, Vance Gerry, Ken Anderson, Frank Thomas, Eric Cleworth, Julius Svendsen, Ralph Wright, Tom McGowan, Tom Rowe
Pääosat: Phil Harris, Eva Gabor, Scatman Crothers
Katsottu: DVD, englanniksi
"Basted? He's been marinated in it."
Aristokatit oli ensimmäinen elokuva, joka valmistui ilman Walt Disneyn valvovaa katsetta, vaikka lähtökohdat elokuvalle olivat syntyneet jo tämän eläessä. Vaikka Walt Disney ei erityisemmin pitänyt kissoista, halusi hän tehdä niistä elokuvan. Elokuva menestyikin hyvin ja sen pohjalta tehtiin useita kirjatarinoita. Aristokatit on ollut tiiviisti mukana myös omassa lapsuudessani, mutta en voi sanoa sen koskaan olleen suurimpia suosikkejani. Vielä nykyäänkään en nosta elokuvaa kovinkaan korkealle tasolle ja se jää Disneyn keskitasolle niin hyvässä kuin huonossa.
Animaation taso on todella vaihtelevaa. Pariisilaiset maisemat ovat kauniita, yksityiskohtia, maalauksellisia ja herättävät miljöön upeasti eloon. Hahmot ovat ihanan luonnosmaisia ja niitä katsellessa voi toisinaan erottaa useita eri kerroksia kynänjälkiä, joista toiset ovat vahvoja ja selkeitä ja toiset taas haaleampia, tuskin erotettavissa. Tämän seikan huomaa ainakin kissojen omistajan madame Bonfamillen hiuksissa kameran ottaessa tästä lähikuvaa. Elokuvan alku siis näyttää lupaavalta, mutta elokuvan edetessä maaseudulle taustat käyvät yksitoikkoisemmiksi ja hahmojen animointi vähemmän sulavaksi. Erityisesti lähikuvat kissoista tuntuvat välillä hieman latteilta ja ajoittain myös ruumiinsuhteet ovat pielessä. Enimmäkseen piirrosjälki on kuitenkin hyvää ja siistiä, mutta ei kuitenkaan sitä mihin Disney parhaimmillaan yltää.
Herttuattaren ja Thomas O'Malleyn suhde on vähän kuin kissaversio Kaunottaresta ja Kulkurista, onnistuen silti olemaan myös tarpeeksi omanlaisensa. Hahmot ovat Aristokateissa kypsempiä, eikä Herttuatar ole yhtä naiivi kuin Kaunotar ja osaa lukea Thomasin ajatuksenliikkeitä. Ensikohtaamisella Thomasilla ei ole muuta päämäärää kuin hurmata Herttuatar ja saada tämä mukaansa pitämään hauskaa, mutta kun Thomasille valkenee Herttuattaren olevan kolmen pennun äiti tulee kelloon vähän toisenlaisen ääni. Thomasin ilme tuossa kohtaa elokuvaa on aivan korvaamaton! Tämäkin kohtaus meni muksuna totaalisen ohi ja vasta vanhempana tajusin, ettei Thomasilla ollut elokuvan alussa aikomustakaan hypätä vakavaan parisuhteeseen saati sitten ruveta isähahmoksi kolmelle kissanpennulle. Ylipäänsä ajatus uusperheestä piirretyssä elokuvassa on mielenkiintoinen ja harvinainen. Tai onhan näitä ilkeä äitipuoli -juttuja nähty ja kuultu, mutta Thomas edustaa aika erilaista ääripäätä onnituen valloittamaan lasten sydämet jo ennen kuin tämän ja Herttuattaren suhde on muuttunut vakavaksi.
Thomasin ja Herttuattaren suhteen kehittymistä ja matkaa maaseudulta Pariisiin olisi ollut mielenkiintoista seurata tiiviimmin, mutta sen sijaan elokuvan keskivaiheilla käytetään liikaa aikaa Edgarin erinäisiin tempauksiin joilla ei ole minkäänlaista merkitystä juonen eteenpäin viemisen kanssa. Näiden sijaan kissojen matkalle olisi voitu laittaa lisää esteitä tai sitten vain mieleen jäävää dialogia, sillä Herttuataren ja Thomasin suhde tuntuu kehittyvän liian nopeasti romanttiseksi pelkästä hyvän päivän tuttavuudesta. Koirat Napoleon ja Lafayette tuovat toki oman mausteensa elokuvaan, mutta tarinan kannalta näitä ei voi sanoa kovinkaan merkittäviksi hahmoiksi. Näiden ja Edgarin välille on varattu kokonaiset kaksi yhteenottoa, mikä olisi omasta mielestäni voitu jättää siihen ensimmäiseen samassa yhteydessä kun Edgar hylkäsi kissat maaseudulle.
Edgar ei ole pahiksena erityisen uhkaava tai nerokas ja omasta mielestäni hahmon kehitys palvelijasta konnaksi on tavallaan surullinen. Elokuvan ensimetreillä kuva Edgarista on etäinen ja tylsä, mutta tästä voi silti huomata hyvän palvelijan merkit ja itse ainakin saan kuvan, että mies kunnioittaa emäntäänsä ja tämän kissoja. Kissoille Edgar on se, joka pitää nämä ruuassa ja huolehtii, että näillä on kaikkea mitä nuo sattuvat tarvitsemaan. Siksi on surullista, että pidetystä hovimestarista kehittyy ahne rikollinen jota ei elokuvan loppumetreillä enää kukaan kaipaa.
Ihmishahmoista mieluisin on lapsuudesta asti ollut madamen vanha ystävä lakimies Georges Hautecourt. Vielä nykyäänkin tämän hulvaton ensiesiintyminen elokuvassa kirvoittaa makeat naurut. Madame taas on eläkkeelle jäänyt, arvostettu oopperatähti jolla tuntuu olevan kaikkea. Madamella ei kuitenkaan ole elossa olevia sukulaisia ja ystäviäkin vain niukasti ja vanha rouva onkin hyvin yksinäinen ja kissat ovat tälle kaikki kaikessa.
Herttuattaren ja tämän pentujen kuva maailmasta on erittäin naiivi ja ilman Thomasia nämä tuskin olisivat selvinneet kotinsa ulkopuolisessa maailmassa kovinkaan pitkään. Pidemmän päälle myös jalosukuisuuden korostus hieman ärsyttää ja tuntuu kuin lukuisien sivuhahmojen ainoa tarkoitus olisi korostaa Herttuattaren ja tämän pesueen ylempiarvoisuutta ja tehdä kaikkensa miellyttääkseen ja suojellakseen näitä. Tämä syö hieman mielenkiintoisten hahmojen samaistuttavuutta ja esimerkiksi kujakissat ovat kiinnostavimmillaan kun Herttuatarta tai tämän pentuja ei näy mailla halmeilla.
Hanhet Abigail ja Amelia ovat aina olleet omissa silmissäni äärimmäisen rasittavia hempukoita, jotka vain hihittävät ja supisevat keskenään puuttuen siinä sivussa myös hieman toisten eläinten asioihin. Sen sijaan kaksikon Waldo -setä onnistuu kirvoittamaan katsojasta naurut! Pienenä en tietenkään ymmärtänyt Waldon käytöstä ja tuli mietittyä, onkohan tuolla hanhiäijällä kaikki inkkarit kanootissa. Nykyisin sitä tietysti tietää, että Waldo on koko elokuvan ajan kännissä kuin käki... tai hanhi.
Kissanpennut ovat piirteiltään ja leikeiltään kuin aitoja ja elokuvan alkupuolella näiden keskinäinen paini on suloista katseltavaa ja todella kissamaista. Hieman tylsää vain, että lähes aina kun pentujen leikit yltyvät villeiksi Herttuatar tulee paikalle hyssyttelemään ja muistuttamaan näiden asemasta. Itse koen tuollaisen hieman kahlitsevaksi ja Herttuatar tuntuu muutenkin painottavan hyviä tapoja vähän turhankin paljon elokuvan aikana. Elokuvan edetessä Herttuatar ei enää painota noita asioita niin paljon ja toivon, että ihan suloinen äitihahmo oppi uuden miehensä myötä rentoutumaan ja ymmärtämään, ettei kaiken tarvitse olla ihan niin justiinsa.
Kissanpennuissa on myös ihmislapsille tyypillisiä piirteitä, jotka on saatu hienosti yhdistettyä kissamaisuuteen. Marie on aika perinteinen prinsessamainen pikkutyttö, joka on myös pomotteleva ja kuvittelee olevansa etuoikeutettu mihin tahansa sisaruskatraan ainoana tyttönä. Ovathan nuo piirteet aika ärsyttäviä, mutta hahmo toimii parhaiten juuri tällaisena diivailevana pikku primadonnana. Toulouse puolestaan on pentueen rasavillein ja rohkein, lisäksi hänestä pystyy erottamaan tyypillisiä pahankurisen pikkupojan piirteitä. Berlioz on ulkonäöltään jotenkin sisaruksiaan nuhruisempi, eikä yhtä tiptop ja hänestä saa jonkinlaisen "pahnanpohjimmainen" mielikuvan. Hän on sisaruksiaan pidättyväisempi, arempi ja hiljaisempi ja juuri nuo piirteet tekevät hahmosta omissa silmissäni niin suloisen ja sympaattisen, että hän on pentueesta ehdottomasti oma suosikkini.
Elokuvan musiikki ei ole yhtä mahtipontista ja ikimuistoista kuin useissa muissa Disneyn klassikoissa. Everybody Wants to Be a Cat on ainut kunnolla mieleen jäävä musiikkiosio ja kohtaus jossa tämä kappale kuullaan on elokuvan parhaimmistoa. Se luo kuvan vauhdikkaasta ja hauskasta illasta ja vaikka kohtaus kestää vain muutaman minuutin, sen jälkeen tuntuu siltä kuin olisi todella valvonut myöhään yöhön ennen kuin lopulta painelisi lopen uupuneena unten maille.
Toinen elokuvan parhaimmista kohtauksista tulee heti Everybody Wants to Be a Cat osan jälkeen, kun Herttuatar ja Thomas istuvat katolla keskustelemassa suhteestaan. Tunnelma kohtauksessa on todella kaunis ja romanttinen ja luultavasti vasta tässä kohdassa kaksikko todella tajuaa, miten läheisiä heistä on tullut kovin lyhyessä ajassa. Taustalla avautuva Pariisi on henkeäsalpaavaa katseltavaa ja omiaan korostamaan romanttista tunnelmaa.
Vaikkei Aristokatit olekaan suurimpia suosikkejani, on se hieno kertomus siteestä lemmikin ja omistajan välillä sekä rakkaudesta hieman toisenlaisesta näkökulmasta kerrottuna. Se on myös hieno osoitus itse studiolta, että se pysyy jaloillaan vielä suuren visionäärin poismenonkin jälkeen.
Everybody Wants to Be a Cat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti