Ensi-ilta: 22. kesäkuuta 1977
Kesto: 74 min.
Ohjaajat: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman, Art Stevens
Tuottaja: Wolfgang Reitherman
Käsikirjoittajat: Larry Clemmons, Ken Anderson, Frank Thomas, Vance Gerry, David Michener, Ted Berman, Fred Lucky, Burny Mattinson, Dick Sebast
Pääosat: Bob Newhart, Eva Gabor, Geraldine Page
Katsottu: DVD, englanniksi
"Sure wish we'd taken the train."
Tästä elokuvasta voisin ensinnäkin mainita sen, että näin tämän vasta jatko-osan The Rescuers Down Underin jälkeen. Pienenä elokuva vähän hämmensi, sillä se julkaistiin ensimmäistä kertaa videolla Suomessa joskus lapsuuteni riennoissa kun taas Down Under oli luultavasti julkaistu videolla korkeintaan vuotta sen ensi-illan jälkeen joka oli 16. marraskuuta 1990. Näin ollen Down Underia tuli ajateltua enemmän ensimmäisenä osana koska ei tietenkään tuolloin pieneen päähäni mahtunut, että ensimmäinen elokuva voisi olla julkaisu ensimmäisen kerran jo kolmetoista vuotta aikaisemmin ja sittemmin uudelleen videolla. Nykyään olen hieman viisaampi.
Elokuva on mielestäni melko aliarvostettu ja jää väkisin muiden tuon ajan klassikoiden varjoon. Vaikken elokuvaa suosikkeihini nostakaan, siinä on jotain todella kaunista ja vilpitöntä. Musiikkeja voisi nimenomaan kuvata todella kauniiksi ja Shelby Flint esittää elokuvassa kolme kappaletta. Vaikka Disneyn kappaleet ovat aina upeita, ovat nämä Shelbyn tulkitsemat kappaleet jollain omalla tavallaan todella harmonisia ja tunteikkaita. Vaikka näissä kappaleissa yksikään hahmoista ei laula mukana voi niistä selkeästi tulkita tunteet joita hahmot käyvät läpi. Lisäksi elokuvassa kuullaan hiirten esittämä pelastusjärjestön tunnuskappale Rescue Aid Society, josta voi olla montaa mieltä. Monet ovat sanoneet kappaleen olevan ärsyttävä, mutta ainakin englanninkielinen versio on omasta mielestäni toimiva ja tuppaa myös jäämään päähän soimaan.
Pidin kovasti elokuvan animaatiotyylistä ja taiteesta, vaikkei sekään kuulu Disneyn huippuun. Elokuvan alkutekstien aikana nähdään kauniita pysäytettyjä kuvia, jotka kuvaavat Pennyn pullopostin matkaa merellä aina New Yorkiin asti. Kuvien värimaailma on voimakas ja useat eri värit sulautuvat niissä upeasti toisiinsa muodostaen henkeäsalpaavan kauniin kokonaisuuden. Tuntui kuin katselisi taidegalleriassa meriaiheisia maalauksia. Varsinainen animaatio on karheaa ja tummasävyistä, mutta omasta mielestäni se sopi elokuvan maailmaan loistavasti.
Elokuvan alussa erottuu paljon erilaisia kulttuureita niin ihmisten kuin hiirten keskuudessa. Erilaisten maiden ja kansakuntien piirteitä ja tunnuksia vilisee ruudulla ja se tuo itselleni mieluisaa lisämaustetta elokuvaan. Rakastan matkustelua ja erilaisia kulttuureja ja on todella hienoa nähdä piirretyssä elokuvassa monikulttuurisuutta ja kansainvälistä yhteistyötä pelastuspartion muodossa.
Penny on suurimman osan ajan elokuvasta vilpittömän suloinen, jotenkin on vaikeaa on sympatisoimatta pikku tyttöä joka kokee itsensä muita rumemmaksi ja huonommaksi kun ei tunnu löytävän itselleen omaa isää ja äitiä. Elokuva ei kerro millaisten sattumien kautta Penny on orpokotiin päätynyt, mutta kaikesta on selvää että tämä kaipaisi jo omaa rakastavaa perhettä joka voisi keskittää huomionsa yksin häneen. Hahmosuunnittelu Pennyn kohdalla on onnistunutta ja kuva tavallisesta pikkutytöstä on tuotu hyvin esille ulkonäössä sekä lelukarhulle puhumisessa. Vaikka Penny osaa laittaa sieppaajilleen myös kampoihin, on tämä manipuloitavissa ja uskoo kaikki ne julmuuden joita Medusa hänelle syöttää. Joissakin kohtauksissa Penny onnistui ylittämään ärsytyskynnykseni, mutta enimmäkseen hahmo onnistui saamaan tämän katsojan sympatiat puolelleen ja toivomaan parasta. Lopussa väkisin kohosivat kyyneleet silmiin, kun Penny lopulta pääsi pois Pirunpoukamasta ja sai oman isän ja äidin.
Itse hiirikaksikko on todella viehättävä kaksikko ja onnistuu kaikesta sisustaan (ja vaatteistaan) huolimatta säilyttämään asemansa tavallisina jyrsijöinä joissa on kuitenkin koko pienen kehon täydeltä rohkeutta ja oikeudenmukaisuutta. Kaksikon välillä on selkeä romanttinen vire, mutta tunnelma tuntuu silti jäävän enemmän ystävyyteen ja kumppanuuteen. Toki Bianca antaa Bernardille parikin suukkoa elokuvan kuluessa ja lisäksi on halailua ja käsistä pitämistä. Kuitenkaan nuo seikat eivät ainakaan itselleni antaneet vielä selkeää kuvaa romanttisesta suhteesta, sellaisen alusta kylläkin. Tämän kannalta tuleva jatko-osa oli myös oivallinen selkeyttämään kaksikon suhdetta toisiinsa.
Bernard on pitkään ollut yksi niistä Disneyn hahmoista, joita kohtaa tunnen vahvaa samaistumista. Barnard on kömpelö ja arka, eikä edes kuulu varsinaisen pelastuspartion riveihin vaan toimii talonmiehenä yhteisön tiloissa. Barnard on selkeästi ihastunut Biancaan koko elokuvan ajan ja mielestäni yksi elokuvan suloisimmista kohtauksista on lentomatka Pirunpoukamaan, kun Bernard haparoiden kietoo kätensä Biancan ympärille ja vetää tämän lähemmäs itseään. Barnardin sympaattisuutta lisää tämän toivoton taikausko ja numeron kolmetoista pelko, joka kuitenkin jätetään taka-alalle varsinaisen juonen päästyä kunnolla käyntiin.
Vaikka kyseessä on pelkkä animoitu hiiri on selvää, että Biancaa katsoessa näkee hienon jalosukuisen naisen. Biancan äänenä kuultava Eva Gabor sopii hahmolle loistavasti ja naisen hurmaava unkarilaisaksentti pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Bianca ei ole mikään turhia nipottava kylmä hienohelma, vaikka haluaakin pitää ulkoasunsa siistinä ja saapuu pelastuspartion kokoukseen tyylikkäästi myöhässä. Pääasiassa Bianca kuitenkin antaa itsestään ystävällisen ja lämpimän kuvan, jota on helppo lähestyä.
Madame Medusa toi itselleni jokseenkin mieleen Cruella De Vilin, molemmat kun ovat hulluja tyylitarkkoja naisia jotka ovat kaiketi saaneet ajokorttinsa puuteripaketista. Medusan piirteet ja eleet ovat liioiteltuja ja tämä onnistuu pitämään Pennyn tahtoonsa taivutettuna julman manipuloinnin tuloksena. Myös Medusan lemmikkivalinta on mielenkiintoinen ja omaperäinen, tämän jokilaivassa nimittäin tepsuttelee kaksi krokotiilia Brutus ja Nero. Lopussa krokot kyllästyvät emäntänsä oikkuihin ja piirittävät palasiksi räjähtäneen jokilaivan savupiipussa (?) roikkuvaa emäntäänsä yrittäen saada tämän hampaisiinsa.
Sivuhahmot eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia vaan enemminkin hieman ärsyttäviä. Pirunpoukaman eläinkuntaa edustavat elikot olivat melko turhia eivätkä tuoneet juoneen mitään uuttaa. Ainakin näiden määrää olisi voinut vähentää, sillä elokuvan loppupuolella ruudulla vilisee joukko erilaisia eläimiä joista alle puolella tuntuu olevan loppukahakassa jokin vähänkin oleellisempi merkitys. Medusan apuri Nuppi puolestaan on melko perinteinen apuri; hidasjärkinen, lyhyt ja pyöreä. Toki jokainen pääpahis tarvitsee rinnalleen jonkinlaisen juoksupojan, mutta Nuppi olisi kaivannut hieman enemmän jonkinlaista särmää tai edes paremmin mieleen jääviä repliikkejä.
Kokonaisuudessaan Pelastuspartio Bernard ja Bianca on hyvä elokuva, jossa vetoaa erityisesti sen tunteikkaat musiikit, toivo paremmasta ja kaunis taide erityisesti elokuvan alun still -kuvissa. Elokuva pitää myös hengissä vanhaa sanontaa 'maasta se pienikin ponnistaa'. Elokuvan lopussa Bernard ja Bianca suuntaavat kohti uutta pelastustehtävää ja se antaa loistavan pohjan kolmetoista vuotta myöhemmin ilmestyneelle jatko-osalle.
Who Will Rescue Me?
Kaunis ja surumielinen alkumusiikki, sekä upeat still -kuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti