Voisin äkkiseltään nimetä useita suloisia lapsihahmoja elokuvissa, mutta huomattavasti useammin huomaan ärsytyskynnykseni nousevan ja verisuonen tykyttävän ohimossa kakaroiden takia. Pilalle hemmotellut, aivottomat, aikuisia kuin pässiä narussa vetävät ja täydellisen viattomat pennut eivät vain sulata sydäntä, olisivat ulkoisesti miten herttaisenoloisia tahansa.
Elokuvassa Jali ja suklaatehdas ärsyttäviä kakaroita vilisee oikein laumana. Muksut ovat teennäisiä, hemmoteltuja, pinnallisia, itserakkaita, ilkeitä ja ahneita. Pelkkien omahyväisten ilmeitten katsominen lapsien pärstöillä ärsyttää. Nämä tenavat ovat hyviä esimerkkejä siitä miksi olen ennakkoluuloinen ja varautunut lapsia kohtaan. Olen huono ihminen, mutta en voi sanoa pitäväni edes leffan pääpentu Jalista, koska tämän yliviety kiltteys, viattomuus ja ymmärtäväisyys on turhauttavaa. Rikkaat kakarat ovat idiootteja, mutta vaatimattomissa oloissa kasvanut Jali on oikea hyvyyden perikuva. Vain sädekehä puuttuu. Hienosti toteutetun elokuvan katsominen on aina raastavaa tuskaa siinä esiintyvän muksulauman takia.
Yksin kotona -elokuvissa raivostuttaa, miten pieni poika vedättää luonnottoman typeriä pahiksia kympillä. Pahikset kävelevät sokeasti pikkupojan ansoihin ja lopussa paha saakin sitten palkkansa. En muista kunnolla kuin sarjan kaksi ensimmäistä leffaa, mutta näissäkin muka niin ylirakastettava pääkersa onnistuu vain turhauttamaan, kun oikeassa elämässä rosvot olisivat silpunneet nulikan jo ajat sitten. Eihän tällaista koko perheen hömppää saisi niin vakavasti ottaa, mutta kun verenpaine nousee ei sille mitään voi.
Poika raidallisessa pyjamassa on surullinen, kaunis ja pysäyttävä elokuva. Kuitenkin toinen leffan pääosassa olevista muksuista on naiiviudessaan ja typeryydessään vertaansa vailla. Bruno ei tajua mitään ympärillä olevasta maailmasta ja palvoo natsi isäänsä kuin suurtakin maailmanpelastajaa. Pumpulissa kasvanut Bruno näkee maailman pelkkänä leikkinä ja auringonpaisteena ja uskoo kaikkien ihmisten asioiden olevan vähintään yhtä hyvin kuin hänellä. Hän onkin kovin kateellinen keskitysleirillä viruvalle ystävälleen Shmuelille, koska tällä on aidan toisella puolella seuranaan paljon ikäisiään poikia Brunon joutuessa viettämään päivänsä yksin. Koko elokuvan jatkuva Brunon typeryys jaksaa turhauttaa aina viime metreille asti, mutta ainakin poika saa lopussa huomata ettei maailma ole niin kiiltokuvamainen kuin hän on luullut.
Ensimmäisessä Jurassic Park -elokuvassa olevissa muksuissa ärsyttää Timin kaikkitietävä, rasittava asenne ja Lexin yksikertaisen ylivoimainen typeryys. Mikä ihmeen pakko sitä t-rexiä on osoitella taskulampulla? Tai kirkua kuin viimeistä päivää kun pitäisi vain yrittää olla hiljaa ja pysyä matalana? Okei, en osaa kuvitella itseäni vastaavaan tilanteeseen jossa helvetin iso lisko hengittää niskaan, mutta ainakin taskulampun vilauttelu on uskomatonta typeryyttä. Kuka oikeasti keksii tehdä mitään niin idioottimaista? Täysin käsittämätöntä.
Kuitenkin ärsyttävin lapsihahmo on luultavasti kauhuleffa Whisperissä. Elokuvan lähtöasetelma oli ihan mielenkiintoinen, mutta tenavan mairea ilme, yksitoikkoinen ja mukamas pelottava ääni ja kaikin puolin rasittava käyttäytyminen ja itseriittoinen "pelotan-kaikilta-aikuisilta-paskat-housuun-ja-manipuloin-heitä-tahtoni-mukaan" -asenne saavat minut repimään hiuksia päästäni. Tenavan idioottimaisuuden takia leffa ei pahemmin onnistu pelottamaan. Onneksi se tenava ei selviä hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti